14.2.2022 klo 12:19
”Puhu äänellä, jonka kuulen, sanoilla, jotka ymmärrän”
Jokin aika sitten taitavaksi tietämäni viestintäasiantuntija kirjoitti Twitteriin lainauksen, joka jäi kaikumaan mielessäni. Hän viittasi yleisesti viestintään lainaten Happoradion sanoja ”Puhu äänellä, jonka kuulen, sanoilla, jotka ymmärrän”. Laulu käsittelee aivan eri asiaa kuin työni Suomen tiedekeskukset ry:ssä, mutta mitä, jos sen asettaakin toiseen kontekstiin, tieteen ja tiedekeskusten maailmaan?
Viime aikoina Suomen tiedekeskusverkostossa on pohdittu paljon tiedepääomaa ja tieteen merkitystä tavallisten ihmisten arkisessa elämässä. Tiedepääomaa voi verrata jokaisen omaan reppuun, johon karttuu koko elämänkaaren aikana tietoa tieteistä, asenteita ja kokemuksia, sekä yhteyksiä tieteen parissa toimiviin ihmisiin. Verkoston kymmenen erilaista ja eri puolilla maata sijaitsevaa jäsenorganisaatiota tuovat moniaistisen tiedeviestinnän keinoin tieteen lähelle ihmistä. Tiedekeskuksissa ja -museoissa saa koskea ja testata asioita, ihmetellä, kysellä ja etsiä vastauksia. Meillä tieteestä innostuvat sadat tuhannet ihmiset vuosittain.
Samaan aikaan yhteiskunnassa on paljon ihmisiä, jotka eivät koe tiedettä itselleen mahdolliseksi. Tämä ryhmä koostuu monenlaisista ihmisistä, joille tiede näyttäytyy näkymättömän verhon taakse suljetulta. Vaikka kiinnostusta tieteeseen olisi, heidän osallistumisensa tiellä on esteitä, joita voi olla vaikeaa käsittää, jos ei itse tai lähipiirin kautta joudu näitä esteitä kohtaamaan. Tutkimustiedon pohjalta kuitenkin tiedämme, että tiedepääomarepun sisältö vaihtelee paljon ja on kytköksissä koulutustasoon ja sosioekonomiseen asemaan.
Tiedepääomaan kuuluukin erottamattomana osana yhdenvertaisuuden edistäminen. Tavoitteena on, että eri lähtökohdista ponnistavat ihmiset voisivat kokea tieteen maailman olevan myös heille kutsuva, avoin ja tunnistettava.
Tiedepääoma-ajattelu tarjoaa hyvän työkalun astua askel taaksepäin ja kysyä itseltämme, minkälaiset esteet heikentävät tieteen saavutettavuutta. Tämä tarkoittaa myös meidän omien toimintatapojemme tarkastelua uudella tavalla. Se herättää esittämään kysymyksiä siitä, miten sanamme ja toimintamme asettavat tahattomia tai rakenteellisia esteitä joidenkin ihmisten mahdollisuuksille lähestyä tiedettä. Osaammeko esimerkiksi arvostaa ihmisten moninaisuudesta kumpuavaa erilaista osaamista vai tunnistammeko lähinnä meille tutumpia osaamisen ja tiedon muotoja?
Kirjoittaja Kirsi Pulkkinen toimii Suomen tiedekeskukset ry:n pääsihteerinä.
Tavallaan tiedepääoma-ajattelu kutsuu rakentavaan jossitteluun: mitä tapahtuisi, jos kokeilisimme muotoilla näyttelyn moninaisen yhteisön ideoiden pohjalta? Mitä siitä seuraisi, jos kohdeyleisöksi määriteltäisiinkin erityisesti ne, jotka nyt jäävät ulkopuolelle? Mitä jos erityisryhmäksi määritellyn ryhmän tarpeisiin vastaava palvelu osoittautuisikin toimivaksi myös nykyisille pääkohderyhmille? Mitä jos moninaisuutta palvelevat ja yhdenvertaisuutta edistävät toimet tuottavatkin jotain aivan uusia mahdollisuuksia, joita emme vielä edes tunnista? Tiedepääoma-ajattelun avulla pyrimme kehittämään toimintaamme enemmän yhteisölähtöiseksi. Toivomme, että toimintamme palvelisi vahvemmin nyt ulkopuolelle jäävien ryhmienkin kiinnostuksenkohteita ja tarpeita, ja toisi tieteen laajemmin kaikkien ulottuville.
Sari Pohjola totesi Kvs-säätiön blogissa hiljattain, että saavutettavuutta pohtiessamme me helposti mietimme, miksi erityisesti rakentaisimme palvelua ryhmille, joita ei organisaatiossamme vieraile. Hän esitti tähän osuvan jatkon toteamalla, että meidän tulisikin pysähtyä miettimään, miksi kyseiseen ryhmään kuuluvat eivät meillä vieraile. Mitä tapahtuisi, jos kysyisimme heiltä, mikä heitä kiinnostaisi ja mitä he meiltä toivoisivat tai tarvitsisivat voidakseen tulla vierailulle?
Siinä, missä tiedepääoma-ajattelu on hyvä keino hahmottaa kysymyksiä, valmiita vastauksia se ei tarjoa. Niitä me tiedekeskusverkostossa etsimme työskentelemällä yhdessä uusien yleisöjen kanssa, kuuntelemalla heitä ja pyrkimällä ymmärtämään heidän kieltään ja maailmaansa. Toimimalla lisäksi yhdessä yli organisaatiorajojen ja ammattikuntien saamme esiin uusia näkökulmia, jotka herättävät oivaltamaan uutta myös omasta työstämme. Samalla karttuu meidänkin sosiaalinen pääomamme.
Miten siis puhua äänellä, jonka kuulevat myös he, jotka nyt ovat liian kaukana, ja sanoilla, jotka ovat kutsuvia myös niille, jotka nyt kokevat tieteen maailman vieraaksi? Näiden taitojen kerryttämiseen me tiedekeskusverkostossa panostamme työssämme. Uskomme, että ymmärrettävä ja kutsuva ääni löytyy, kun etsimme sitä yhdessä, opimme toisiltamme ja kohtaamme eteen tulevat haasteet yhteisin voimin.
Teksti: Kirsi Pulkkinen, pääsihteeri / Suomen tiedekeskukset ry
