Oulu
Arkisto
Luuppi / Blogi
14.2.2022 klo 12:19 Luupin viestintä

”Puhu äänellä, jonka kuulen, sanoilla, jotka ymmärrän”

Jokin aika sitten taitavaksi tietämäni viestintäasiantuntija kirjoitti Twitteriin lainauksen, joka jäi kaikumaan mielessäni. Hän viittasi yleisesti viestintään lainaten Happoradion sanoja ”Puhu äänellä, jonka kuulen, sanoilla, jotka ymmärrän”. Laulu käsittelee aivan eri asiaa kuin työni Suomen tiedekeskukset ry:ssä, mutta mitä, jos sen asettaakin toiseen kontekstiin, tieteen ja tiedekeskusten maailmaan?

Viime aikoina Suomen tiedekeskusverkostossa on pohdittu paljon tiedepääomaa ja tieteen merkitystä tavallisten ihmisten arkisessa elämässä. Tiedepääomaa voi verrata jokaisen omaan reppuun, johon karttuu koko elämänkaaren aikana tietoa tieteistä, asenteita ja kokemuksia, sekä yhteyksiä tieteen parissa toimiviin ihmisiin. Verkoston kymmenen erilaista ja eri puolilla maata sijaitsevaa jäsenorganisaatiota tuovat moniaistisen tiedeviestinnän keinoin tieteen lähelle ihmistä. Tiedekeskuksissa ja -museoissa saa koskea ja testata asioita, ihmetellä, kysellä ja etsiä vastauksia. Meillä tieteestä innostuvat sadat tuhannet ihmiset vuosittain.

Samaan aikaan yhteiskunnassa on paljon ihmisiä, jotka eivät koe tiedettä itselleen mahdolliseksi. Tämä ryhmä koostuu monenlaisista ihmisistä, joille tiede näyttäytyy näkymättömän verhon taakse suljetulta. Vaikka kiinnostusta tieteeseen olisi, heidän osallistumisensa tiellä on esteitä, joita voi olla vaikeaa käsittää, jos ei itse tai lähipiirin kautta joudu näitä esteitä kohtaamaan. Tutkimustiedon pohjalta kuitenkin tiedämme, että tiedepääomarepun sisältö vaihtelee paljon ja on kytköksissä koulutustasoon ja sosioekonomiseen asemaan.

Tiedepääomaan kuuluukin erottamattomana osana yhdenvertaisuuden edistäminen. Tavoitteena on, että eri lähtökohdista ponnistavat ihmiset voisivat kokea tieteen maailman olevan myös heille kutsuva, avoin ja tunnistettava.

Tiedepääoma-ajattelu tarjoaa hyvän työkalun astua askel taaksepäin ja kysyä itseltämme, minkälaiset esteet heikentävät tieteen saavutettavuutta. Tämä tarkoittaa myös meidän omien toimintatapojemme tarkastelua uudella tavalla. Se herättää esittämään kysymyksiä siitä, miten sanamme ja toimintamme asettavat tahattomia tai rakenteellisia esteitä joidenkin ihmisten mahdollisuuksille lähestyä tiedettä. Osaammeko esimerkiksi arvostaa ihmisten moninaisuudesta kumpuavaa erilaista osaamista vai tunnistammeko lähinnä meille tutumpia osaamisen ja tiedon muotoja?

Kirjoittaja Kirsi Pulkkinen toimii Suomen tiedekeskukset ry:n pääsihteerinä.

Tavallaan tiedepääoma-ajattelu kutsuu rakentavaan jossitteluun: mitä tapahtuisi, jos kokeilisimme muotoilla näyttelyn moninaisen yhteisön ideoiden pohjalta? Mitä siitä seuraisi, jos kohdeyleisöksi määriteltäisiinkin erityisesti ne, jotka nyt jäävät ulkopuolelle? Mitä jos erityisryhmäksi määritellyn ryhmän tarpeisiin vastaava palvelu osoittautuisikin toimivaksi myös nykyisille pääkohderyhmille? Mitä jos moninaisuutta palvelevat ja yhdenvertaisuutta edistävät toimet tuottavatkin jotain aivan uusia mahdollisuuksia, joita emme vielä edes tunnista? Tiedepääoma-ajattelun avulla pyrimme kehittämään toimintaamme enemmän yhteisölähtöiseksi. Toivomme, että toimintamme palvelisi vahvemmin nyt ulkopuolelle jäävien ryhmienkin kiinnostuksenkohteita ja tarpeita, ja toisi tieteen laajemmin kaikkien ulottuville.

Sari Pohjola totesi Kvs-säätiön blogissa hiljattain, että saavutettavuutta pohtiessamme me helposti mietimme, miksi erityisesti rakentaisimme palvelua ryhmille, joita ei organisaatiossamme vieraile. Hän esitti tähän osuvan jatkon toteamalla, että meidän tulisikin pysähtyä miettimään, miksi kyseiseen ryhmään kuuluvat eivät meillä vieraile. Mitä tapahtuisi, jos kysyisimme heiltä, mikä heitä kiinnostaisi ja mitä he meiltä toivoisivat tai tarvitsisivat voidakseen tulla vierailulle?

Siinä, missä tiedepääoma-ajattelu on hyvä keino hahmottaa kysymyksiä, valmiita vastauksia se ei tarjoa. Niitä me tiedekeskusverkostossa etsimme työskentelemällä yhdessä uusien yleisöjen kanssa, kuuntelemalla heitä ja pyrkimällä ymmärtämään heidän kieltään ja maailmaansa. Toimimalla lisäksi yhdessä yli organisaatiorajojen ja ammattikuntien saamme esiin uusia näkökulmia, jotka herättävät oivaltamaan uutta myös omasta työstämme. Samalla karttuu meidänkin sosiaalinen pääomamme.

Miten siis puhua äänellä, jonka kuulevat myös he, jotka nyt ovat liian kaukana, ja sanoilla, jotka ovat kutsuvia myös niille, jotka nyt kokevat tieteen maailman vieraaksi? Näiden taitojen kerryttämiseen me tiedekeskusverkostossa panostamme työssämme. Uskomme, että ymmärrettävä ja kutsuva ääni löytyy, kun etsimme sitä yhdessä, opimme toisiltamme ja kohtaamme eteen tulevat haasteet yhteisin voimin.

Teksti: Kirsi Pulkkinen, pääsihteeri / Suomen tiedekeskukset ry

X

Arkisto

lokakuu 2022

syyskuu 2022

elokuu 2022

heinäkuu 2022

kesäkuu 2022

huhtikuu 2022

maaliskuu 2022

helmikuu 2022

tammikuu 2022

joulukuu 2021

marraskuu 2021

lokakuu 2021

syyskuu 2021

kesäkuu 2021

toukokuu 2021

huhtikuu 2021

maaliskuu 2021

helmikuu 2021

tammikuu 2021

joulukuu 2020

marraskuu 2020

lokakuu 2020

syyskuu 2020

elokuu 2020

kesäkuu 2020

toukokuu 2020

maaliskuu 2020

helmikuu 2020

joulukuu 2019

marraskuu 2019

lokakuu 2019

syyskuu 2019

elokuu 2019

kesäkuu 2019

huhtikuu 2019

maaliskuu 2019

helmikuu 2019

tammikuu 2019

joulukuu 2018

lokakuu 2018

syyskuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

elokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

lokakuu 2016

elokuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

heinäkuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

X

Tänään Luupissa

7.10.2022