16.11.2020 klo 9:14
Kvanttihyppyjä ja digiloikkia
Kun keväällä 2020 koronavirus aloitti maailmanvalloituksensa, jouduttiin museokentälläkin kiihdyttelemään uudenlaisten toimintamallien kireisiin kurveihin. Opetus- ja kulttuuriministeriön visioima mahdollisuuksien museo navigoi suunniteltua nopeammin reittinsä kohti kyseisen 2030 museopoliittisen ohjelman digitaalisten palveluiden kehittämisen baanaa. Yhteiskunnan koronakaranteeniin vetäytymisen myötä Oulun taidemuseossa toteutettiin pikaisella aikataululla Ellen Thesleffin Aurinkosuudelma -virtuaalikokonaisuus niin hienosti, että se sai Pedaali Ry:n Vuoden museopedagogisen kunniamaininnan syyskuussa järjestetyillä Museopäivillä. Oulun tavoin useat museot Suomessa reagoivat reippaasti pandemian luomiin haasteisiin toteuttamalla erilaisia virtuaalipalveluita ihmisille nautittavaksi.
Alvar Gullichsen: Huikea kvanttihyppy, 2002, installaatio, Oulun taidemuseon kokoelma
Varsinainen suuri muutos käynnistyi jo kuuluisina hyvinä aikoina, nousukaudella. Digitalisaatio kehittyi 1980-luvulla, kun tietokoneet otettiin kotien arkikäyttöön. Käytännössä se merkitsi sitä, että perinteisten toimintatapojen rinnalle ja korvaajaksi käytettiin tietotekniikkaa. Vapaa-ajalla koneilla pelattiin ja työn tekemisen tavat muuttuivat. Merkittäviä murroskausia olivat myös internetin laajeneminen ja matkapuhelinten yleistyminen suuren yleisön käyttöön 1990-luvulla. Vuosituhannen vaihteen jälkeen media, kaupat, pankit sekä lähes kaikki arkinen toiminta siirtyi sähköiseen verkkoon ja teknologisten innovaatioiden äärelle. Sosiaalisen median ja älylaitteiden myötä digiaika alkoi tikittää yhä laajemman joukon jokapäiväisessä ja -hetkisessä elämässä. Nykyään tiedot ja palvelut ovat monissa muodoissaan vain klikkauksen tai swaippauksen takana. Yhteiskunnan toiminnan, yhteisöjen verkostoitumisen sekä yksilön ajattelun ja käyttäytymisen muutokset ovatkin keskeisiä nimittäjiä digitalisaatiossa. Kyse on kokonaisvaltaisesta kulttuurin kehityksestä.
Kuva Museo- ja tiedekeskus Luupin Näytönpaikka pohjoisessa piilaaksossa -näyttelystä 2017–2019
Olemme matkanneet teknokapselissa aikaan, jossa korostuvat individualismi ja elämykset. Yksilön kokemuksesta on tullut merkityksellistä ja huomionarvoista. Museoissa joudutaankin yhä enemmän pohtimaan, miten esittää kiinnostavalla tavalla ja samalla mahdollisimman saavutettavasti sisältöjä myös verkkomaailmassa. Digitaalisen tiedon avoimeen monimuotoiseen jakamiseen kannustetaan innokkaasti, mutta yleishyödyllisesti toimivilla museoilla on myös lakien ja direktiivien velvoittamia rajoitteita aineistojen julkistamisessa ja esitystavoissa. Ratkaistavana on siis erilaisia ristikkäisiä odotuksia, vaatimuksia ja paineita. Itsepalveluyhteiskunnan tarpeisiin vastatakseen museoalalla joudutaan kehittämään uudenlaisia toimintamuotoja. Oman haasteensa digitaalisten palveluiden ja avoimen datan julkaisuihin asettaa museoiden suhteellisen pienet määrärahat sekä useiden toimijoiden keskinäinen kilpailu rajallisesta ulkopuolisesta rahoituksesta. Ehkäpä museokentän pitäisikin rohkeammin haastaa rahakkaammat digialat teknokummeiksi futuristista ”kvanttimuseota” tavoitellessaan! Silloin ehkä voisimme helpommin saavuttaa tavoitteen olla vuonna 2030 Euroopan ajankohtaisin ja kiinnostavin museomaa.
Marika Mäkelä: Verkossa, 2006, öljyväri, kaiverrus puulle, 160×169 cm, Oulun taidemuseon kokoelma
Virtuaaliopastukset ja keinotodellisuus ovat ottaneet jo ensiaskeleensa museomaailmassa. Elämme niin sanottua postnormaalia aikaa, jossa tavanomainen ja totuttu elämä on muuttunut äkillisesti. Teknologinen kehitys kiihtyy jatkuvasti, jolloin toiminnot, palvelut ja elämykset on mahdollista saada aina itseä lähelle. Kvanttimekaniikka ja nanoteknologia ovat yhtäkkiä läsnä kokonaisvaltaisesti kaikkialla. Ihmisistä on tullut kyborgeja, jotka eivät pärjää käytännön elämässä ilman digitaalista kosketuspintaa. Älyteknologiaa hyödynnetään jopa vaatteissa. Toisaalta tämä teknologinen harppaus, digitaalisten tuotteiden arkipäiväistyminen sekä helppo saavutettavuus mahdollistavat aiempaa paremmin olemisen siellä, missä kukin haluaa olla, paikasta ja ajasta riippumatta. Se voi parhaimmillaan vapauttaa yksilön toteuttamaan haaveitaan useammassa rinnakkaisessa todellisuudessa.
Aino-Kaarina Pajari: Futuristi I, 1994, carborundum paperille, 99×100 cm, Oulun kaupungin kokoelma
Emme tietenkään voi olla varmoja, että kaikki tulevaisuudessa ovat valmiita omaksumaan täysin digitaalisuuteen perustuvan elämäntyylin. Silti ihmislajin selviytyminen monimuotoisissa ympäristöissä eri aikakausina on edellyttänyt sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin. Muutokset aiheuttavat myös stressiä ja pelkoa hallinnan menettämisestä, jolloin keho ja mieli menevät helposti puolustuskannalle. Tällöin uudenlaisen toimintakulttuurin omaksuminen voi olla haasteellista ja synnyttää vastareaktioita. Digitaalisten laitteiden ja niihin rakennettavien sisältöjen osalta onkin tärkeää huomioida yhä enenevässä määrin laaja-alaisesti erilaisten käyttäjien mahdollisuudet ja kyvyt päästä osaksi tätä yhteiskunnallista ulottuvuutta. Museo- ja tiedekeskus Luupissa pohditaankin parhaillaan, miten voisimme vastata mielekkäästi kaikkiin näihin haasteisiin. Tiedon ja osaamisen lisäksi tarvitaan myös luovuutta ja avointa mieltä.
Teksti: Katariina Kemppainen, amanuenssi, Oulun taidemuseo
Kuvat: Mika Friman, tutkija-valokuvaaja, Oulun taidemuseo
Lähteet:
Mahdollisuuksien museo – Opetus- ja kulttuuriministeriön museopoliittinen ohjelma 2030. toim. Mattila, Mirva 2018
Valtakunnalliset museopäivät 1.–2.9.2020. Teema: Digitaalinen tulevaisuus. Suomen Museoliitto.
Katso myös:
Luupin blogi, Vähän erilainen kevät, Lampinen, Laura & Vieru, Elina, 2020