Oulu
Arkisto
Luuppi / Blogi
7.10.2020 klo 8:59 Luupin viestintä

Työtä, tarinoita ja estetiikkaa – työharjoittelijan havaintoja Oulun taidemuseossa

Mistä on ei-niin-pienet taidenäyttelyt tehty? Näkymä aihealueeseen kirkastui minulle niiden neljän viikon aikana, jolloin sain kurkistaa taidemuseon toimintaan jälkeen ja ennen näyttelyn. Kurkistukseni on tosin vain omasta näkökulmastani tallennettu kuvakaappaus keskeltä Oulun taidemuseon elämänkaarta syksyllä 2020. Kokemukseni keskiöön haluan tuoda työn, jota museossa tehdään kulttuuriperinnön elämysten tarjoamiseksi yleisölle. Hakipa museokävijä sitten yhteisöllisyyttä, hiljentymistä, esteettistä mielihyvää, viihdettä tai opettavaista sisältöä elämäänsä, museorakennuksen seinien sisällä hän saa mahdollisuuden ravistella arjen kiireet olaltaan ja heittäytyä osaksi taiteen tarinoita.

Museologian opintoihin liittyvä työharjoittelupaikka taidemuseossa oli minulle unelmien täyttymys, sillä pääaineeni on taidehistoria. Kiitän saamastani mahdollisuudesta, ja erityiskiitokset ohjaajilleni näyttelyamanuenssi Elina Vierulle sekä kokoelma-amanuenssi Outi Dekkerille.

***

Alkupiste työharjoittelujaksolleni: Ellen Thesleff – Aurinkosuudelma -näyttely on edeltävänä päivänä päättynyt. Yleisöstä tyhjentyneet näyttelysalit ovat täyttyneet väliaikaisista työskentelypöydistä, kuljetuslaatikoista, pakkausmateriaaleista, työkaluista. Taideteosten äärelle syventyneet konservaattorit tutkivat ja raportoivat näyttelyssä olleiden teosten kunnon: onko näyttelyn aikana teoksiin tullut mahdollisesti muutoksia? Lainatut taideteokset ovat sen jälkeen valmiita pakattaviksi, kuljetettaviksi ja palautettaviksi omistajilleen, joita ovat tässä tapauksessa muun muassa säätiöt, yksityishenkilöt ja museot. Pakkaamisesta huolehtivat museomestarit. He myös palauttavat näyttelytilan ikään kuin alkupisteeseensä, joka tarkoittaa esimerkiksi näyttelyseiniin porattujen ruuvireikien paklaamista ja seinien uudelleen maalaamista valkoisiksi. Mutta modernismin ”valkoisen kuution” ideaalille jätetään nopeasti hyvästit, sillä kolmen viikon päässä avautuvaa Rento meininki -näyttelyä varten on aloitettava teemojen mukaisten tehosteseinien maalaaminen.

Naivistista kuvataidetta esittelevän kokoelmanäyttelyn kuraattorin, amanuenssi Outi Dekkerin, ohjauksessa tutustun näyttelyn ripustamisen vaiheisiin. 60 eri taiteilijan taustoja valottamaan laaditaan lyhyet näyttelytekstit, joiden viimeistelyyn saan pienen panokseni antaa. Taideteosten ja tyylien luova kuvailu karsitaan tällä kertaa yhdenmukaisuuden, selkeyden ja tilan puutteen vuoksi pois. Karsiminen onkin taidenäyttelyn rakentamisessa yllättävän merkittävä toimenpide, jonka tulen huomaamaan.

Mutta palatakseni vielä näyttelyn teksteihin: ne ovat ikään kuin avustavassa sivuroolissa selittäessään taidetta, antaessaan näkökulmaehdotuksia taiteen vastaanottajalle. Tietoa välittävät tekstit nivoutuvat taideteosten kanssa harmoniseksi kokonaisuudeksi, kun graafinen suunnittelija luo yhdessä kuraattorin kanssa yhtenäisen graafisen ulkoasun näyttelyyn: seinä- ja teosteksteille, banderolleille sekä julisteille.

Kun museomestarien kuljettamia taideteoksia alkaa kerääntymään museon toisen kerroksen näyttelytiloihin, siirrytään konkreettiseen toteutukseen, jossa koottavalla palapelillä ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Maalaukset asetellaan lattialle pehmusteiden päälle seinää vasten, suurin piirtein niille seinille, joihin ne on suunnitelman mukaan tarkoitus ripustaa. Kokoelmanäyttelyn teosten lopullinen määrä, järjestys ja sijoituspaikat muotoutuvat kuitenkin kokeilemalla, sillä ripustusvaihe on luova prosessi. Se voi nyt alkaa.

Teosten paikkojen pohdinnassa näkemyksemme on, että sommittelu on ryhmittelyä, rytmin hakemista, teemojen ja teosten linkitystä jatkumoksi, tavoitteenamme löytää punainen lanka tarinassa. Yhteenkuuluvuutta teosten välillä voi löytyä kehysten tai sisällön samankaltaisuudesta. Näyttelyamanuenssilla on ehdotuksia siitä, miten saada ripustuskokonaisuuksista levollisia. Hän kertoo itse katsovansa ensin esteettistä kokonaisuutta, ei siis aiheita ja sisältöä, vaan miltä seinä näyttää esteettisesti. Tavoitteena on rauhallinen ja virtaava kokonaisuus.

Teoksia siirrellään ja huomaamme, että sinisävyinen teos näyttää elävämmältä keltaisella seinällä kuin valkoisella – vastavärisyys virkistää. Harmonia sallii siten myös monotonisuutta estävät kontrastit. Kaksikerroksisessa ryhmittelyssä näemme, että vaaleat kehykset luovat teokseen keveyden tunteen, joten ne on parempi sijoittaa ylemmäs ja tummanpuhuvat teokset niiden alapuolelle. Tärkeimpänä kohtana mainittakoon, että näyttelykokonaisuudesta karsiutuu useita maalauksia, joille ei yksinkertaisesti löydy sopivan väljää tyhjää tilaa. Ilmaa ja hengitystilaa on syytä jättää varsinkin suurten teosten ympärille. Päämääränä on, ettei katsoja uuvu paljouden ja monimuotoisuuden edessä.

Sillä välin, kun konservaattori imuroi näyttelyyn tulevia veistoksia ja paikkamaalaa maalausten kehyksissä esiintyviä kulumia:

Edessäni on Anu Tuomisen teos: Puolukoita (Survimen idea), 2001. Teos on tuotu varastosta ja se koostuu osista: puinen survin, aluslautanen, lankakeriä sekä virkattuja, ”survottuja puolukoita”. Lankakerät ovat pienissä paperisissa säilytyslaatikoissa. Asettelen parhaan kykyni mukaan osat lautaselle teoskuvan mukaisesti. Olenko nyt osallistunut taiteen tekemiseen? Hmm… Nykytaiteen teokset eivät useinkaan ole staattisia kokonaisuuksia, vaan ne rekonstruoidaan näyttelyä varten uudelleen. Mutta onko teos yhä sama kuin taiteilijan käsistä alun perin lähtenyt? Alkuperäisyyden kysymys lienee turha, sillä nykytaide ilmaisee idean ja puhuttelee vastaanottajan oman oivalluksen ja tunteen kautta, kuten tämäkin teos. (Työharjoittelijan pohdintoja)

Ripustussuunnitelma elää lähipäivät. Teosten sijoittelua, järjestystä ja yhdenmukaisia värikylläisyyksiä täytyy jälleen tarkistaa. Kun on paljon pieniä, värikkäitä ja yksityiskohtaisia maalauksia, on haasteellista koostaa yhtenäistä ja rauhallista yleisilmettä. Ripustuksessa pitää samalla myös miettiä teostekstilappujen asemointia suhteessa teokseen. Pääsääntöisesti yhtenäinen linja kautta näyttelyn luo sopusointua tässäkin. Teosten kombinaatiot löytyvät parhaiten kokeilemalla. Tarvitaan lisää väljyyttä. Vähemmän on enemmän? Kyllä, kokonaisuus on seesteisempi. Etsimme vuoropuhelussa teosten kanssa parasta lopputulosta. Veistokset toimivat paikka paikoin kokoavan voiman tavoin. Tarkoitan tällä sitä, että ne ikään kuin sulkevat piiriksi seinää pitkin vaeltavan taulurivistön ja piirtävät näkymättömän yhdyslinjan teeman ympärille. Hermeneuttisella kehällä, kierros kierrokselta, lähestymme sommitelmallista ”totuutta”, joka tässä tapauksessa tarkoittaa riittävää esteettistä miellyttävyyttä.

Lopulta päästään siihen vaiheeseen, että museomestarit ripustavat maalaukset seinille. Heillä on kokemuksen tuomaa näkemystä teosten ala- /yläreunojen asemoinnista ja teosväleistä. Kun teokset ovat paikoillaan näyttelytilassa, on säädettävä vielä valaistus. Se lisää paitsi tunnelmaa myös saavutettavuutta. Näyttelyn suunnittelussa on kuitenkin tehtävä kompromisseja palvelutason ja esineistön turvallisuuden eli säilyvyyden välillä. Museomestarin säätäessä kohdevalaisimia konservaattori valvoo, ettei valaistuksen voimakkuus ylitä sallittua lux -arvoa, joka vaihtelee materiaalien mukaan: akvarellit ovat valoherkempiä kuin öljyvärimaalaukset. Konservaattorin tehtävänä on myös näyttelyn aikana tarkkailla, etteivät muutkaan olosuhteet, kuten kosteus- ja lämpötila, näyttelytiloissa muutu.

Helposti lähestyttävän ja osallistavan museonäyttelyn tekijäjoukoissa on tässä mainittujen lisäksi vielä joukko toimijoita, kuten viestintä- ja markkinointityön asiantuntijat sekä esimerkiksi valokuvaaja, joka tähän näyttelyyn on muun muassa koostanut vierailijan käyttöön 3D-virtuaaliesittelyn taiteilija Enni Idin kokonaistaideteoksena nähdystä kotimökistä. Näyttelyn yhteydessä on myös pedagogiikan ammattilaisten koordinoima työpaja, josta omatoimisen tekemisen lisäksi löytyy taideteoksista tehtyjä tulkintoja, kosketteluteoksia.

***

Alun kysymyksen vastauksen voisin lopuksi tiivistää Rento meininki -näyttelyn yhden taideteoksen nimeen: Puhalletaan yhteen hiileen. Siitä ajatuksesta on siis ei-niin-pienet taidenäyttelyt tehty.

Teksti: Sari Räsänen

X

Arkisto

lokakuu 2023

syyskuu 2023

huhtikuu 2023

maaliskuu 2023

helmikuu 2023

tammikuu 2023

joulukuu 2022

marraskuu 2022

lokakuu 2022

syyskuu 2022

elokuu 2022

heinäkuu 2022

kesäkuu 2022

huhtikuu 2022

maaliskuu 2022

helmikuu 2022

tammikuu 2022

joulukuu 2021

marraskuu 2021

lokakuu 2021

syyskuu 2021

kesäkuu 2021

toukokuu 2021

huhtikuu 2021

maaliskuu 2021

helmikuu 2021

tammikuu 2021

joulukuu 2020

marraskuu 2020

lokakuu 2020

syyskuu 2020

elokuu 2020

kesäkuu 2020

toukokuu 2020

maaliskuu 2020

helmikuu 2020

joulukuu 2019

marraskuu 2019

lokakuu 2019

syyskuu 2019

elokuu 2019

kesäkuu 2019

huhtikuu 2019

maaliskuu 2019

helmikuu 2019

tammikuu 2019

joulukuu 2018

lokakuu 2018

syyskuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

elokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

lokakuu 2016

elokuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

heinäkuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

X

Tänään Luupissa

19.3.2024