18.9.2020 klo 13:52
Elämäntapana keräily
Keräilyinnostukseni alkoi jo pikkupoikana. Veljen ja siskojen mallin mukaisesti piti tehdä oma postimerkkikokoelma. Olin sentään muutamia kavereita paremmin ohjeistettu, enkä liimannut merkkejä Erikeeperillä kansioon, vaan käytin ns. postimerkkiliimakkeita. Tiedon ja taidon karttuessa tuntui pahalta nähdä, kun kaverilla oli kenttäpostimerkit liimattuina kansioon.
Postimerkkien keräilyssä viehättää merkkien moninainen kuvamaailma. Niistä itse asiassa oppii paljon asioita ilman, että sitä edes huomaa. Ja ovathan monet merkit, ehiöt ja kuoret leimoineen hyvin esteettisiäkin. Entisaikaan lähettelin itselleni erikoisleimoilla varustettuja kuoria, kun osuin sopivaan kohteeseen. Myös siskoilta tuli hienoja kuoria ympäri Suomea.
Otan talteen jokaisen kotimaisen postimerkin, mikä eteeni tulee. Aihekeräilijänä minua kiinnostavat avaruus, militaria, elokuvat ja historia. Satunnaista vahvempi ostoinnostus herää aina silloin, kun postimerkkiliikkeen kuvasto putoaa postiluukusta. Netin runsasta tarjontaa pyrin välttämään ihan järkisyistä.
Kolikoiden keräily alkoi kiinnostaa, kun 1970-luvun lopussa snorklatessani Oulujärvellä löysin vanhan tervasoutureitin varrelta aarteen: 1910-luvulla järven pohjaan pudonneen kolikkopussin sisällön. Sukelluskaverini ehti napata muutaman kolikon, itselleni päätyivät parhaimmat, eli kolme hopeakolikkoa ja kaksi muuta kolikkoa. Vanhin oli hopeamarkka vuodelta 1866 ja uusin kolikoista vuodelta 1917. Harmittavasti heitin rahapussin sangat takaisin järveen, enkä niitä jälkeen päin enää löytänyt.
Noiden kolikoiden äärellä historia herää eloon. Kaksimarkkaset olivat olleet liimautuneina toisiinsa jollain mustalla aineella – oliko se tervaa ja omistaja siis tervansoutaja? Millainen tapahtumaketju johti rahapussin päätymiseen veteen? Menikö omistaja mukana? Oliko pussissa myös seteleitä, jotka ovat vuosikymmenten saatossa liuenneet olemattomiin? Oliko rahapussissa pitkänkin työrupeaman palkka, joka noin julmalla tavalla lipesi omistajansa ulottumattomiin?
Suomen markan katoamisen myötä tuttavat alkoivat kerätä kaupoista saataviin kansoihin eri maiden eurokolikoita, mutta minä en voinut ajatellakaan kokoelmaa, jossa olisi naarmuisia kolikoita. Niinpä hankin kaikkien euromaiden ensimmäiset eurokolikot leimakiiltoisina kapseleissaan samettisilla alustoilla jalopuisiin laatikoihin taltioituina. Muuten keräilen nykyään vain ns. käyttökolikoita, eli raha on rahaa, jolla ostetaan tavaroita.
Keräilyinnostus saattaa alkaa myös huomaamatta. Näin kävi taskumattien kanssa. Niitä minulla oli ennestään pari kappaletta. Toinen oli aikoinaan ostettu ja toisen olin saanut lahjaksi. Nyt niitä näyttää olevan alun toistakymmentä, ja aina sopivasti erikoiseen törmätessäni harkitsen vakavasti, ostaisinko sen. Välillä järki voittaa, välillä heräteostoskiihkoa ei vain voi hillitä.
Pelikorttien kanssa keräily on astetta vakavampaa. Sekin alkoi viattomasti Ruotsista hankitusta lentokonekorttipakasta parikymmentä vuotta sitten. Seuraavan pakan sain törmättyäni jälleen lentokoneaiheiseen korttipakkaan eräässä tuotekuvastossa. Sitten menikin monta vuotta, ennen kuin ostin lisää.
Vajaa kymmenen vuotta sitten aloin ostella korttipakan sieltä, toisen tuolta. Viime vuosina hankinnasta on tullut tietoista, ja kaikilta ulkomaille matkustavilta ystäviltäni pyydän tuliaisiksi korttipakan tai pari. Omilla reissuillani ostan aina kiinnostavan näköisen pakan.
Pelikorteissakin on monia aiheita: lentokoneet, militaria, elokuvat, sarjakuvat, yrityskortit, sekalaiset mutta kiinnostavat aiheet ja maakohtaiset erikoisuudet. Kortteja on eri kokoisia ja onpa joukkoon kertynyt jo vanhojakin korttipakkoja. Mennessäni laittamaan korttipakkoja esille Pohjois-Pohjanmaan museon Hei me kerätään! -näyttelyyn poikkesin matkalla yhdellä kirpputorilla, mistä mukaan tarttui laatikollinen erilaisia pelikortteja ja korttipelejä. Nyt erilaisia pakkoja on jo yli 150.
Onnekseni keräilen asioita, mitkä eivät vie paljon tilaa. Keräilykohteiden kanssa voi myös rentoutua ja viettää rauhallista, mutta keskittynyttä, laatuaikaa. Esimerkiksi postimerkkien järjestäminen kansioihin vie ajatukset pois muusta ja työn jälkeä on mukava ihailla. Melkein joka kerta kokoelmia selatessa huomaa myös jotain sellaista, mitä ei ennestään ole pannut merkille. Ja eikö sanotakin, että kokoelmien arvo kasvaa ajan kuluessa.
Keräily on hauskaa, jos siihen asennoituu oikein. Pää kannattaa pitää kylmänä, mutta tilaisuuksiin kannattaa tarttua. Ohi mennyt mahdollisuus harvinaisuuden saamiseksi kokoelmaan harmittaa vielä monta vuotta jälkeen päin. Itselleni keräilyllä pitää olla myös sivistävä vaikutus, vaikka välillä keräily keräilyn vuoksi on myös sallittavaa.
P.S. Tätä blogiatekstiä kirjoittaessani piipahdin yhdessä nettikaupassa ja tilasin neljä uutta korttipakkaa…
Teksti ja kuvat: Sampo Puoskari, Luupin yhteistyökoordinaattori
Hei me kerätään! -näyttely Pohjois-Pohjanmaan museossa tuo esille Museo- ja tiedekeskus Luupin henkilökunnan keräilykokoelmia. Näyttely on infotilassa. Lisää tieto näyttelystä.