Oulu
Arkisto
Luuppi / Blogi
24.6.2019 klo 11:43 Luupin viestintä

Kopoti kop – puuhevosia pienoisnäyttelyssä

Puuhevosia on tehty Suomen joka kolkassa lasten iloksi ja opiksi. Tekijöinä ovat olleet niin omat isät kuin isoveljetkin. Monesti leikkihevonen tehtiin myös itse ja samalla harjoitettiin omia veistotaitoja.

Käsityönä valmistettuja puuhevosia voidaan eittämättä pitää leikkikalun lisäksi myös kansantaiteena. Tärkein malli tälle leikkikalulle on ollut omassa pihassa. Se talon oma hevonen, joka on läpi historian ollut arvokkain kotieläin Suomessa, on antanut ääriviivat veistettävälle esineellä. Lisäksi esikuvia on saatu ulkomailta tuoduista leikkihevosista ja taiteesta. Näiden vaikutteiden yhdistyessä tupien hämärässä on syntynyt varsin kirjava lauma erilaisia puuratsuja.

Hevonen Suomessa

Hevonen oli arvokkain ja arvostetuin kotieläin talossa.[1] Se toimi ratsuna ja vetoeläimenä lähes kaikkialla Suomessa, vain Varsinais-Suomen ja Hämeen alueilla tunnetaan myös härkä vetoeläimenä. Suomalainen hevonen keräsi mainetta jo kolmekymmenvuotisessa sodassa ja Karjalasta tiedetään kuljetetun hevosia Keski-Eurooppaan jo keskiajalla. Hevosta on pidetty pyhänä ja puhtaana eläimenä monissa kulttuureissa, mutta kristillisessä perinteessä sen lihaa on pidetty saastuneena.[2] Hevosen keskeinen rooli maataloudessa nosti hevosen erityiseen rooliin suomalaisten kotieläinten joukossa. Hevosista huolehdittiin yleensä muita kotieläimiä paremmin ja se sai osakseen erityistä arvostusta.

Pellolla ja ajossa hevosta ohjasti usein isäntä tai renki eli hevosten avulla tehtävät työt olivat miesten töitä. Hevosta nuoruudessaan käsitelleiden miesten muistoissa hevostyöt olivat taidonnäytteitä matkalla miehuuteen, sillä ne vaativat voimaa ja kärsivällisyyttä.[3] Tästä johtuen myös leikkihevonen oli nimenomaan poikien ilona maatalousyhteiskunnassa, vaikka nykymaailmassa hevoset mielletään enemmän tyttöjä kiinnostavana aiheena. Naiset ja tytöt käsittelivät hevosia menneinä aikoina usein vain siksi, ettei talossa ollut sopivan ikäisiä miehiä tai poikia, joille nuo työt olisivat luonnostaan langennut.[4]

Hevonen leikissä

Leikkiessään lapset opettelevat aikuisten töitä sekä arvoja ja roolituksia. Lasten leikit ovat aina heijastaneet ympäröivää yhteiskuntaa, asenteita, tietämystä ja teknologian kehitystä.[5] Maatalousyhteiskunnassa lasten suhde eläimiin rakentui sekä työn että leikin kautta.[6] Ennen oikeista eläimistä huolehtimista lasten oli luonnollista harjaantua eläinleikkikaluilla. Maatalojen pojille puuhevonen oli yleensä tärkein ja monesti myös ainoa leikkikalu. Hevosilla leikkiessään pojat opettelivat eläimen käsittelyä ja hevosvoimalla tehtäviä töitä. Osoituksena tästä pelkkien puuhevosten lisäksi tehtiin leluiksi runsaasti kärryjä ja muita hevoskaluja.[7]

Puuhevosten avulla lapset haluttiin totuttaa oikeisiin hevosiin. Myös toiminnallisuus ja varsinkin keinuhevosten liikkuvuus nähtiin opettavaisena. Kiikkerään keinuhevoseen totutellessaan, ja mahdollisesti pudotessaan, lapsi oppi ratsastuksessa tarvittavaa tasapainoa ja oikea hevonen ei vaikuttanut enää niin pelottavalta. Tämän takia keinuhevosista on saatettu tehdä monin verroin ratsastajaansa isompia, jopa oikean ratsun kokoisia.[8] Pojilla saattoi olla myös omia nimikkohevosia, joista he pääasiassa huolehtivat. Nimikkoeläinten nähtiin opettavan lapsille vastuuta eläinten hoidosta ja huolehtimisesti, mutta toisaalta niiden on ajateltu tuottavan myös onnea. Hevosnimikkoja ei kuitenkaan ollut niin usein kuin esimerkiksi vasikkanimikkoja, sillä hevosta pidettiin kallisarvoisempana eläimenä, eikä kaikille lapsille välttämättä suotu vastuuta oikeasta hevosesta.[9]

Hevostelun lisäksi puuhevoset harjoittivat lapsia käsitöiden pariin. Pojat seurasivat isiään myös veisto- ja puhdetöissä, joten pikkuveljen joululahjapaketista saattoi paljastua isoveljen veistämä puuhevonen.[10] Veistotaidon oppiminen oli välttämätöntä maatalousyhteiskunnassa ja puukonkäsittelyä opeteltiin usein pienten tarvekalujen ja figuurien valmistuksen yhteydessä. Usein veistotaidon harjoittelu aloitettiin jo ennen kuin varsinaiset työkalut pysyivät kädessä: lapsille saatettiin valmistaa omia pienoistyökaluja, jotka sopivat pieniinkin käsiin.[11]

 Puu materiaalina

Maatalouteen pohjautuvassa omavaraistaloudessa ei oikeastaan ollut varsinaista jakoa käyttöesineisiin ja taiteeseen. Lähes aina nämä kaksi käyttötarkoitusta nivoutuivat yhdeksi: hyödyllinen oli kaunista.[12] Puu on keskeinen materiaali talonpoikaisten tarvekalujen valmistuksessa. Sitä oli saatavilla paljon lähes jokaisessa maankolkassa ja sen työstämiseen oli taitoa käytännössä kaikissa taloissa. Kansantieteilijä Toivo Vuorela toteaa puun olleen omavaraistaloudessa niin merkityksellinen raaka-aine, että voitaisiin puhua vuosisatoja kestäneestä “puukaudesta”.[13]

Puuesineen teossa tuli ottaa huomioon materiaalin ominaisuudet. Sydänpuu oli erilaista pintapuuhun verrattuna. Oksat, haarat ja muut puun muodot vaikuttivat työstöön. Yksinkertaisimmat puuhevoset tehtiin juuri näitä ominaisuuksia hyödyntäen: ratsun jalkoina saattoivat toimia puun oksat, jolloin liitoksia ei tarvinnut tehdä. Myös esimerkiksi lautoja on käytetty puuhevosten raaka-aineena, eikä veistotyötä ole aina tarvinnut aloittaa puupöllistä.[14]

 Estetiikkaa ja iloa

Puuhevosia on koristeltu maalaamalla, liittämällä niihin harjaksia ja häntiä sekä nahkaisia satuloita, ohjaksia ja suitsia. Oikeita hevosten jouhia on saatettu käyttää leikkiratsujen häntänä ja harjaksina.[15] Puuhevosten koristeluun on käytetty myös muita materiaaleja. Kansallismuseon kokoelmissa on esimerkiksi pieni figuurihevonen, jonka valjaat ovat sanomalehtipaperista valmistetut.[16]

Puun käyttäminen materiaalina tuo mukaan myös omat ongelmansa. Puisten, käsityönä tehtyjen uniikkien lelujen säilyminen on erityistä, sillä kestävyydestään huolimatta puukin kuluu. Lisäksi ympäröivät olosuhteet kuten kosteuden ja lämpötilan vaihtelut vaikuttavat puuhun.[17] Raisun leikin jäljiltä rikkimennyt puuhevonen on voitu helposti korjata. Toisaalta loppuun kulutetun puukalun hävittämisen suurin este oli lapsen kiintymys uskolliseen leikkikaveriinsa. Vanhoja puuhevosia on säilynyt Suomessa vain häviävän pieni osa suhteutettuna niiden valmistusmäärään.[18] Näissä säilyneissäkin hevosissa pintojen kuluminen ja puuhun tulleet uurteet kertovat usein omistajiensa rakkaudesta leikkikalujaan kohtaan.

 Viimeiset puhdetyöt

Puuhevosia veistettiin pitkälti omaan tarpeeseen, eikä niitä valmistettu myyntiin.[19] Poikkeuksiakin löytyy, sillä jyväskyläläinen O.y. Keski-Suomen Kotiteos-aitta kauppaa puuhevosia omassa myyntiluettelossaan 1910-luvun alkupuolella.[20] Myös Pohjanmaa oli tunnettu käsityöperinteestään ja siellä leikkikaluja on valmistettu myös kotiteollisuustuotteina myyntiin. Puisia eläimiä tehtiin myös puhtaasti koriste-esineiksi.[21]

Puuhevosia on veistetty lasten iloksi joskus varsin synkissä paikoissa. Vangit ovat valmistaneet lapsille puuhevosia omasta aloitteesta ja ohjattuna 1870-luvulta asti. 1940-luku ja toinen maailmansota toi puhdetyökulttuuriin ehkä sen viimeisimmän suuren ponnistuksen. Jatkosodan asemasotavaiheen aikana rintamamiehillä oli yllin kyllin aikaa puhdetöidentekoon. Vuoden 1942 syksyllä järjestettiin puhdetyötalkoot, joiden nimenomaisena tarkoituksena oli valmistaa leikkikaluja lapsille.[22]

Ostettuja leluja on aina arvostettu yleisesti enemmän ja muovi alkoi syrjäyttää puuta materiaalina 1960-luvulla. Puulelut alkoivat edustaa niukkuutta ja mennyttä aikaa, joten niiden arvostuksen lasku oli taattu.[23] Nykyisin puuhevoset nauttivat jälleen arvostusta ja varsinkin antiikki- ja sisustusesineinä ne saattavat olla hyvinkin arvokkaita.[24]

Puuhevonen ja pyhimyskuvat

Vaikka lähin malli puuhevoselle on ollut pihapiirissä työhevosen ja ratsun muodossa, on leikkikaluihin haettu mallia myös kauempaa, varsinkin Keski-Euroopasta. Maaseutuväestölle ulkoisia vaikutteita on voinut kulkeutua lähinnä kirkon piiristä. Vanhin Suomessa tunnettu puinen hevonen on niin sanotun Liedon Mestarin tekemä veistos Martinus Tousilaisesta eli Pyhästä Martista. Veistos on nykyään Kansallismuseon kokoelmissa, mutta se on alun perin sijainnut Raision kirkossa ja se ajoittuu noin vuodelle 1330. Pyhä Martti ratsastaa hevosella, joka on veistetty useammasta yhteen liitetystä puukappaleesta. Veistoksen ratsastaja on korostetussa asemassa jo pelkästään kokonsa puolesta, mutta myös hevosen kuvaamiseen on nähty vaivaa. Sen kaviot ja pää on veistetty erillisistä kappaleista. Hevosen suusta näkyvät hampaat on maalattu valkoiseksi.[25] Tästä varhaisesta esimerkistä voimme huomata, että hevosen kuvaamiseen oli nähty vaivaa, eikä se toiminut pelkkänä kulkuvälineenä.

Pyhän Yrjön legenda on antanut paljon innoitusta hevosveistosten tekijöille. Pohjoismaiden ehkäpä tunnetuin tätä tarinaa kuvaava veistos löytyy Tukholman Suurkirkosta. Bernt Notken nimiin luettu “Pyhä Yrjö ja Lohikäärme” -veistos vuodelta 1489[26] on innoittanut veistäjiä Ruotsissa, Suomessa ja Saksassa. Kyseisessä puuveistoksessa Pyhän Yrjö on ratsailla ja lyömässä miekkaa lohikäärmeen lävitse. Pyhä Yrjön ratsu on selällään makaavan lohikäärmeen päällä. Tätä samaa kompositiota noudattaviin toisintoihin liittyy usein myös erillinen prinsessa, jonka Pyhä Yrjö pelastaa legendan mukaan. Veistos on maalattu ja koristeltu lehtikullalla. Yksityiskohdiltaan teos on erittäin viimeistelty ja sitä onkin pidetty Notken taiteilijanuran huippukohtana.[27] Asetelmastaan johtuen teos on varsin ylväs ja dramaattinen, joten ei ole mikään ihme, että sitä on kopioitu niin runsaasti. Suomesta tunnetaan useita keskiaikaisia kopioita Notken Pyhästä Yrjöstä.

Hevonen uudemmassa taiteessa

Hevonen on keskiajan jälkeen sivuosassa suomalaisessa taiteessa. Se esiintyy silloin tällöin kärryjen edellä öljymaalauksissa, mutta teosten pääosassa se on harvoin. Poikkeuksen huutomerkin kera tekee skånelaislähtöisen Johan Knutsonin Hevosmarkkinat Porvoossa vuodelta 1845. Kyseinen öljymaalaus oli poikkeus myös aikansa maalaustaiteessa: teos sisältää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, huumoria unohtamatta.[28]

Hevosia esiintyy myös muun muassa Ferdinand ja Magnus von Wrigthin, Werner Holmbergin ja Albert Edelfeltin teoksissa. Kansallisgallerian omistuksessa olevassa Johannes Takasen vuodelta 1864 olevassa veistoksessa ”Ratsastaja, nuoruudentyö “on ratsu kuvattu varsin yksityiskohtaisesti. Hevosen harja ja häntä ovat tarkasti veistetyt ja se askeltaa luontevasti. Takasen materiaalina on puu, joka taipuu myös hevosta esittävien taideteosten materiaaliksi.  Taiteen vaikutusta kotona veistettyihin puuhevoseen vähentää se, että harvalla suomalaisella oli pääsy katsomaan mitään aikansa taideteoksia, joten oman hevosen vaikutus mallina korostuu.

Käsityönä tehdyissä hevosissa muoto on useimmiten lainattu juuri suomenhevosilta, kun taas tuontilelujen pohjana toimii luontaisesti ulkomaiset hevosrodut.[29] Myöhemmin teollisen lelutuotannon aikana puuleikkikaluihin haluttiin saada oma kotimainen muoto. Lelujen haluttiin olevan abstrakteja, jotta ne jättäisivät tilaa lasten mielikuvitukselle. Puuhevosten suunnitteluun osallistuivat 1900-luvulla myös taiteilijat ja arkkitehdit. Muun muassa Walter ja Ivar Thome, Akseli Gallen-Kallela ja Alpo Sailio osallistuivat puuhevosten muotokielen päivittämiseen.[30]

Varhaisia leikkihevosia

Puuhevosia on ollut leikkikaluina varmastikin vuosituhansia, sillä perinteisimmät leikkikalut ovat pysyneet malleiltaan muuttumattomina esihistoriasta saakka.[31] Tarkkaa ajanmääritystä on vaikea arvioida, mutta Kreikasta on löydetty n. 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua tehty yksinkertainen puuhevonen. Todennäköisesti aluksi veistettiinkin vain yksinkertaisia figuureja. Myös renkaiden päällä olevia hevosia tunnetaan jo antiikin Kreikasta ja Roomasta. Ne olivat tehty useimmiten savesta. Keskiajan Euroopasta ei ole säilynyt moniakaan puuhevosia, mutta tuon ajan kuvituksista voi löytää paljon keppihevosia, sillä ne olivat hyvin suosittuja jo tuolloin. Keppihevosella on leikkikaluna monia hyviä puolia, sillä se on helppo valmistaa, mutta toisaalta koristelemalla siitä saa varsin näyttävän näköisen.

Keinuhevosia tunnetaan 1500-luvulta[32] ja ne olivat aluksi eräänlaisia statussymboleja, sillä niiden valmistaminen oli kalliimpaa ja vaikeampaa. Liikkuvan luonteensa takia keinuhevosen tuli myös kestää kulutusta.[33] Aluksi keinuvat puuhevoset olivat yksinkertaisempia ja vähemmän realistisia johtuen niiden painosta ja tasapainosta: realistiset, neljällä jalalla seisovat hevoset rikkoontuivat helpommin. Kun lähestyttiin realistisempaa hevoskuvaa, useiden eri puulajien tarkoituksellinen käyttö yleistyi. Hevosen vartalo tehtiin kevyestä puulajista ja jalat olivat raskaammat, jolloin keinuhevonen pysyi paremmin pystyssä ja oli turvallisempi leikkiä.[34] 1600-luvulla puuhevoset yleistyivät Euroopassa myös kaupunkilaislasten leikkikaluina, sillä niitä tuotettiin myyntiin muun muassa Saksan Berchtesin alueella.[35] Suuret ja sirot keinuhevoset eivät välttämättä olleet kovin turvallisia, joten Yhdysvalloissa esiteltiin 1870-luvulla Safety rocker -keinuhevonen, jossa ei ollut perinteisiä jalaksia ollenkaan.[36]

Renkailla varustettuja puuhevosia on kahta eri päätyyppiä: pieniä, narun avulla perässä vedettäviä hevosia sekä isompia, joiden päällä voi istua ja edetä vauhtia potkimalla. 1800-luvun lopussa esiteltiin myös “polkuhevonen”.[37] Kolmella rattaalla olevalla hevosella liikuttiin polkemalla etupyörään liitettyjä polkimia ja kulkupeliä pystyi ohjaamaan ratsun päätä kääntämällä. Kaikissa “ratsastettavissa” malleissa voi olla myös “sarvet”, joista saattoi pitää kiinni, mutta osassa on ollut myös nahasta tai narusta tehtyjä ohjaksia.

Puuhevosesta on myös tehty talveen sopivia versioita, sillä Kansallismuseon kokoelmissa on myös leikkihevonen, joka on tehty suksimaisen jalaksen päälle. Tätä hevosta on voitu vetää hangella, sillä jalaksen etuosaan on tehty reikä narua varten. Leikkikalu onkin ollut kovalla käytöllä, sillä jalas on vaihdettu hevosen alle ainakin kerran.[38] Hevosleikkejä varten tehtiin usein myös sopivia valjaita, kärryjä ja rekiä.[39]

Puuhevosia tehdastuotantona

Leikkikalujen teollinen valmistus alkoi Suomessa 1800-luvun lopulla. Aamulehti uutisoi leikkikaluista otsikolla “Uusi teollisuuden haara” vuonna 1890.[40] Jutussa arvosteltiin kaupasta löytyvien tuontilelujen olevan heikkolaatuisia ja usein kalliita. Vastaukseksi tarjottiin kotimaisia valmisteita. Lehti nostaa esiin vuonna 1888 perustetun kuopiolaisen Lelutehdas Suomen ja kertoo useista sen tuotteista. Hevosia on valikoimassa useanlaisia, halvimmista pahvisista kalliimpiin vasikannahalla päällystettyihin leluihin asti. Tehtaan perustaja Mathilda Nordensvan teki opintomatkan Saksaan[41], joka oli profiloitunut Euroopan lelunvalmistuksen keskukseksi jo vuosisatojen ajan.[42] Näin ollen suomalainen leluteollisuus sai jo alkumetreillään vaikutteita Keski-Euroopan paljon vanhemmasta lelunvalmistusperinteestä.

Puhtia kotimaiseen lelunvalmistukseen yritettiin saada 1900-luvun ensi vuosina. Suomen Taiteilijaseura julisti vuonna 1905 puuleikkikalu -kilpailun, jossa tavoiteltiin uusia taiteellisempia, mutta yksinkertaisia ja halpoja leikkikaluja. Kilpailu ei tuottanut mainittavia tuloksia, mutta se toimi keskustelunavauksena. Suomeen perustettiin useita uusia lelutehtaita 1900-luvun alkupuolella. Käsityönopettaja Juho Jussila oli valmistanut leluja sivutoimisesti jo pitkään, mutta perusti omaa nimeään kantavan lelutehtaansa vasta vuonna 1923. Jussilan ehkäpä tunnetuin tuotemerkki oli Jukka-lelut. Lelusarja tuli markkinoille vuonna 1937.[43]

Kopoti kop -pienoisnäyttely on nähtävillä Pohjois-Pohjanmaan museossa 26.4.–1.9.

Teksti: Juha Huttula, Huk, museologian harjoittelija Pohjois-Pohjanmaan museossa ja Kierikkikeskuksessa

Kuvat: Pohjois-Pohjanmaan museon kuvakokoelmista

[1] Bläuer 2015, 67.

[2] Vuorela 1983, 195-197.

[3] Korkiakangas 1996, 142-144.

[4] Korkiakangas 1996, 139.

[5] Lehto 1980, 110.

[6] Korkiakangas 1996, 193.

[7] Pyysalo 2003, 33.

[8] Pyysalo 2003, 32.

[9] Korkiakangas 1996, 184.

[10] Pyysalo 2003, 36.

[11] Korkiakangas 1996, 120-124.

[12] Vuoristo 1990, 13-16.

[13] Vuorela 1983, 437.

[14] https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:K10366:20, 8.4.2019.

[15] Pyysalo 2003, 33.

[16] https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KF267:, 8.4.2019.

[17] Pyysalo 2003, 11-12.

[18] Pyysalo 2003, 38.

[19] Pyysalo 2003, 38.

[20] O.Y. Keski-Suomen Kotiteos-aitta, Kuvallinen hintaluettelo v. 1911-1912, 21.

[21] Pyysalo 2003, 39.

[22] Pyysalo 2003, 40-41.

[23] Koski 2001, 54.

[24] Pyysalo 2003, 33.

[25] Lindberg 1998, 52-54; https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:H34110:2;

[26] http://www.skulptur.stockholm.se/default.asp?id=7876, 8.4.2019.

[27] https://sok.riksarkivet.se/Sbl/Presentation.aspx?id=8423, 8.4.2019.

[28] Valkonen & Valkonen 1983, 75.

[29] Pyysalo 2003, 33.

[30] Hyytiäinen et al. 2001, 46.

[31] Pyysalo 2003, 12.

[32] Pyysalo 2003, 31.

[33] Niemelä 1981, 273-274.

[34] Pyysalo 2003, 31

[35] Pyysalo 2003, 29-30.

[36] Pyysalo 2003, 33.

[37] Pyysalo 2003, 33.

[38] https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:K7582:, 8.4.2019.

[39] Pyysalo 2003, 33

[40] Aamulehti 15.5.1890

[41] Niiranen 1989, 16-18.

[42] Pyysalo 2003, 15-16.

[43] Hyytiäinen et al. 2001: 46-47, 91-92, 148-150.

Lähdeluettelo

  1. Painamattomat lähteet

http://www.skulptur.stockholm.se/default.asp?id=7876, katsottu 8.4.2019.

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:K7582:,  katsottu 8.4.2019.

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:K10366:20, katsottu 8.4.2019.

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:H34110:2; katsottu 8.4.2019

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KF267:, katsottu 8.4.2019.

https://sok.riksarkivet.se/Sbl/Presentation.aspx?id=8423, katsottu 8.4.2019.

  1. Painetut lähteet

Niemelä, Raila (toim.) 1981: Keräilijän käsikirja, Kauppiaitten kustannus Oy

O.Y. Keski-Suomen Kotiteos-aitta, Kuvallinen hintaluettelo v. 1911-12, Jyväskylä

  1. Tutkimuskirjallisuus

Bläuer, Auli 2015: Voita, villaa ja vetoeläimiä: Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa, Karhunhamma 17, Arkeologian oppiaine, Turun yliopisto, Turku’

Hyytiäinen, Pirjo & Talja, Virpi & Vuorinen, Pirjo 2001: Leluneuvos ja naulapojat: Juho Jussilan tie pedagogista leikkikalutehtailijaksi, Jyväskylän yliopiston museon kulttuurihistoriallinen osasto, Jyväskylä

Korkiakangas, Pirjo 1996: Muistoista rakentuva lapsuus, Kansantieteellinen arkisto 42, Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki

Koski, Markku 2001: “Puuseppää aina tarvitaan”, Puun puhe, s. 50-59, toim. Esa Hassinen; Riitta Niskanen ja Birgitta Stjernvall-Järvi, Päijät-Hämeen tutkimusseura ja Lahden kaupunginmuseo, 2001, Helsinki

Lehto, Marja-Liisa 1980: “Leikki elää – Lelu muuttuu”, Narinkka, Helsingin kaupunginmuseon vuosikirja 1979, s. 110-130, toim. Leena Arkio,  Helsinki 1980

Lindberg, Bo 1998: “Keskiajan taide”, Suomen taiteen historia: keskiajalta nykyaikaan, Bengt von Bonsdroff et al., Schildt, Helsinki

Niiranen, Helena 1989: Lelutehdas Suomi ja Mathilda Robertina Nordensvan, Kuopion kulttuurihistoriallisen museon julkaisuja n:o 7, Kuopio

Pyysalo, Katri 2003: Puulelun patinaa, Nukke- ja pukumuseon julkaisu no 40, Nukke- ja pukumuseo, Tampere

Valkonen, Markku & Valkonen, Olli 1983: Suomen ja maailman taide 2: Suomen taide – Suomalaisuus, Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo

Vuorela, Toivo 1983: Suomalainen kansankulttuuri, 3. painos, WSOY, Porvoo

Vuoristo, Osmo 1990: “Kansantaide”, ARS Suomen Taide 5, s. 12-43, toim. Salme Sarajas-Korte, Otava, Keuruu

X

Arkisto

lokakuu 2023

syyskuu 2023

huhtikuu 2023

maaliskuu 2023

helmikuu 2023

tammikuu 2023

joulukuu 2022

marraskuu 2022

lokakuu 2022

syyskuu 2022

elokuu 2022

heinäkuu 2022

kesäkuu 2022

huhtikuu 2022

maaliskuu 2022

helmikuu 2022

tammikuu 2022

joulukuu 2021

marraskuu 2021

lokakuu 2021

syyskuu 2021

kesäkuu 2021

toukokuu 2021

huhtikuu 2021

maaliskuu 2021

helmikuu 2021

tammikuu 2021

joulukuu 2020

marraskuu 2020

lokakuu 2020

syyskuu 2020

elokuu 2020

kesäkuu 2020

toukokuu 2020

maaliskuu 2020

helmikuu 2020

joulukuu 2019

marraskuu 2019

lokakuu 2019

syyskuu 2019

elokuu 2019

kesäkuu 2019

huhtikuu 2019

maaliskuu 2019

helmikuu 2019

tammikuu 2019

joulukuu 2018

lokakuu 2018

syyskuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

elokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

lokakuu 2016

elokuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

heinäkuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

X

Tänään Luupissa

19.3.2024