Oulu
Arkisto
Luuppi / Blogi
1.4.2019 klo 13:46 Luupin viestintä

Kaivauslöydöistä kivikauden tarinoiksi

Me arkeologit emme etsi kaivauksilla vain menneisyyden esineitä ja rakenteita, vaan etsimme tarinoita, jotka löytöjen kautta on mahdollista saada esille ja kerrottaviksi. Pienetkin löydöt ovat kuin tarinan juonen katkelmia, joita voidaan eri tutkimusmenetelmien avulla yhdistää toisiinsa. Hiljalleen tämän työn kautta täydentyy suurempi tarina, joka on meidän kaikkien yhteinen, ja joka kertoo ihmiskunnan muinaisista vaiheista. Kokonaan valmiiksi tuo suuri tarina ei tule koskaan, mutta on aina todella palkitsevaa löytää siihen edes hiukan lisää yksityiskohtia! Tämän tarinan siemeniä kaivetaan vuosittain esille myös Iijoen varrella, Kierikinkankaan kivikautisella asuinpaikalla.

Kierikkikeskus on järjestänyt Kierikinkankaalla yleisökaivaukset joka kesä vuodesta 2006 saakka. Näillä kaivauksilla on tutkittu Iijoen suistossa noin 5500 vuotta sitten sijainneen kylän jäännöksiä yli 700 neliömetriä, yleisökaivajia on osallistunut kaivaustyöhön toista tuhatta, ja löytöjä on talletettu Suomen kansallismuseon kokoelmiin kymmeniätuhansia.

Pitkäjänteistä tutkimustyötä 

Kierikinkankaan kaivaukset edustavat Pohjois-Suomen pitkäkestoisinta kivikauden tutkimusta, ja niillä on onnistuttu tuottamaan poikkeuksellisen laaja yhdenmukaisesti dokumentoitu tutkimusaineisto eri tahojen käyttöön. Kolmessatoista vuodessa on saatu tutkittua jo neljän kivikautisen talon jäännökset sekä yksi kivikautinen hautaus, mutta nykyisellä kaivaustahdilla Kierikinkankaalla riittää silti kaivettavaa vielä lähes kahdeksisadaksi vuodeksi! Kovin kärsimätön ei kaivaustyössä parane olla, koska tarkka työskentely on hyvien tutkimustulosten saavuttamiseksi paljon tärkeämpää kuin vauhdikas eteneminen. Kierikkikeskuksella on tutkimuksellista yhteistyötä yli Suomen rajojen, ja kansainvälistä väriä Kierikin kaivauksille ovat tuoneet vuosien mittaan myös kenttätyökokemustaan kartuttamaan saapuneet yli viisikymmentä britannialaista arkeologian opiskelijaa.

Suurelle yleisölle arkeologinen tutkimus näyttäytyy useimmiten lähinnä valtamedioiden uutiskynnyksen ylittävien löytöjen kautta. Yksittäiset visuaalisesti vaikuttavat esinelöydöt saavat helposti palstatilaa, samoin uudet, toisinaan hätkähdyttävätkin tutkimustulokset.

Viimeisin iso kansainvälinen uutinen Kierikinkankaan tutkimuksiin liittyen tuli julki kuluneena talvena, kun selvisi, että Iijoen lohenkalastuksen kivikautisia juuria selvittävän projektin tutkija PhD Don Butler Haifan yliopistosta oli onnistunut tunnistamaan Kierikinkankaalla tutkitusta tulisijasta otetuista maanäytteistä geokemiallisin menetelmin mineraaleja, joita syntyy vain lohen luiden palaessa. Hänen tutkimuksensa avasivat uusia näköaloja siihen, miten aiemmin kokeilemattomat tutkimustavat voivat antaa lisätietoa menneisyydestä. Tokikaan kovin yllättävää ei ole, että Iijoen varrella on kivikaudella syöty lohia, mutta tapa, jolla asia saatiin todennettua, oli täysin uusi!

Pitkäjänteinen työ julkisuuteen nousevien tutkimustulosten takana jää kuitenkin helposti pienelle huomiolle ja sen merkitys saattaa unohtua miltei kokonaan. Tätä asiaa kuvaa hyvin se, että usein kaivauskuopan reunalla kuulee suorastaan ihmeteltävän, mitä arkeologit oikein tekevät talvisin. Aika monelle voikin olla yllättävää, että kaivauksen raportointityöt vievät selvästi enemmän aikaa kuin varsinainen kaivaminen. Talvinen aherrus vain tapahtuu enimmäkseen piilossa suuren yleisön katseilta, tullakseen julki yleensä vasta seuraavan kaivauskesän kynnyksellä tutkimusraportin valmistumisen myötä. Tässä tahdonkin hiukan avata näkymää siihen, millaisia toimia kaivauksen päättymisen jälkeen tapahtuu.

Löydöt tutkitaan tarkasti

Kun kaivausalueet on saatu tutkittua häiriintymättömään pohjamaahan saakka, siirtyvät arkeologit sisätöihin. Maasta kaivetut löydöt puhdistetaan, minkä jälkeen ne luetteloidaan löytöpaikkansa ja -tyyppinsä mukaiseen järjestykseen.

Jos kaivauksella on löydetty paikoilleen hajonneiden saviastioiden kappaleita, voidaan niitä myös koota yhteen. Varsin harvinaista on saada kasattua edes jokseenkin kokonaista kivikautista astiaa, mutta toisinaan sellainenkin onnistuu! Tästä hyvä esimerkki on Kierikinkankaalta vuonna 2017 esille kaivattu pieni kuppi, jonka kappaleista noin 80 % löydettiin yhden neliömetrin alueelle hajonneina.

Löydöt myös lasketaan, punnitaan ja numeroidaan. Vielä nykyäänkin pikkuruisiin saviastian kappaleisiin ja kivensirpaleisiin piirretään käsityönä kunkin löydön numero! Museovirastolle toimittamista varten ne pakataan pieniin terapialaatikoiksi kutsuttuihin pahvirasioihin, jotka puolestaan asetellaan löytönumerolapuilla varustettuina kooltaan tarkasti määritetyille pahvitarjottimille – tämä pakkaamiskäytäntö on yhdenmukaistettu koko Suomessa.

Vielä muutamia vuosia sitten löydöt sai toimittaa Museovirastolle myös numeroimattomina, löytönumerotiedoilla varustetuissa minigrip-pusseissa, mutta viimeisimpinä vuosina vastuu löytöjen numeroimisesta ja varastointikuntoon pakkaamisesta on delegoitu kaivausten suorittajille, mikä lisää merkittävästi kaivauksista talvikaudelle kertyvää työmäärää. Löydön numero muodostuu kunkin kaivauksen löytöaineistolle annettavasta viisinumeroisesta päänumerosta sekä sen perään kirjattavasta juoksevasta alanumerosta. Osa löydöistä numeroidaan arkistokelpoisella mustalla tussilla, mutta tummiin kiviesineisiin numero maalataan punaisella maalilla.

Esinelöydöt myös piirretään löytöluetteloon. Kuvissa noin 5500 vuotta vanhan käyrän savi-idolin katkelma löydettäessä ja piirrettynä.

Karttojen kertomaa

Iso operaatio on sekin, kun kaivauksen aikana millimetripaperille laaditut kartat skannataan ja piirretään puhtaaksi tietokoneella. Kaivauksella on piirretty monenlaisia karttoja, ja niistä käyvät ilmi niin löytöjen löytöpaikat kuin myös maaperässä havaittujen ilmiöiden sijainti ja tutkimusalueen maakerrosten keskinäinen suhde.

Puhtaaksi piirtämisen yhteydessä kartat yhdistetään aiempien vuosien kartta-aineistoon. Erityyppiset kartat auttavat hahmottamaan erilaisten toimintojen sijoittumista tutkitulla alueella, ja toisinaan niiden avulla voidaan esimerkiksi määritellä kivikautisten rakennusten seinälinjojen tai oviaukkojen sijaintia. Kartta-aineisto sekä yksittäisten löytöjen materiaalin, työstötapojen ja koristelun yksityiskohtaiset kuvailut muodostavat yhdessä laajan, tutkimuksellisesti monia mahdollisuuksia tarjoavan kokonaisuuden.

Kaivauskertomus kokoaa tutkimustiedon

Kun löydöt on saatu luetteloitua ja kaivauskartat on piirretty puhtaaksi, kirjoitetaan kaivauskertomus. Siinä selostetaan perusteellisesti se, mitä kaivauksen aikana on tutkittu, millaisia tutkimusmenetelmiä on käytetty, ja mitä tuloksia tutkimuksella on saatu. Kaikki olennaisesti tutkimuksen kulkuun vaikuttaneet seikat, kuten kaivauksen aikana vallinnut säätila sekä käytettävissä olleen työvoiman ja muiden resurssien määrä ja laatu on myös syytä kertoa. Raportoinnissa pyritään saavuttamaan sellainen taso, että kaivauskertomuksen perusteella nekin tutkijat, jotka eivät ole koskaan kyseisellä kaivauksella edes käyneet, voivat muodostaa tutkituista ilmiöistä mahdollisimman objektiivisen käsityksen ja tehdä aineistosta omia tulkintojaan. Koska saman alueen voi kaivaa vain yhden kerran, on myös dokumentointi ainutkertaista, ja mitä paremmin dokumentointi on tehty, sitä monipuolisempaan tutkimukseen aineisto tulevaisuudessa soveltuu.

Monesti onkin niin, että uudet menetelmät mahdollistavat todella mielenkiintoisen tiedon saamisen jo kauan sitten esille kaivetusta tutkimusaineistosta. Tällainen tilanne koskee tällä hetkellä erityisesti Kierikinkankaan koivuntuohitervalöytöjä. Ihmisten pureskelemia koivuntuohitervan kappaleita löydetään kaivauksilla lähes vuosittain, ja niissä näkyvät hampaanjäljet ovat saviastiankappaleiden sormenjälkien ohella tarjonneet tähänkin saakka ehkäpä läheisimmän kosketuspinnan Kierikin muinaisiin asukkaisiin. Viimeisimmän vuoden aikana on kuitenkin käynyt ilmi, että koivuntuohitervasta on myös mahdollista onnistua eristämään sitä muinoin pureskelleen ihmisen DNA:ta! Uppsalan yliopistossa toimiva tutkimusryhmä on juuri valmistelemassa tutkimuslupahakemuksia lukuisista Kierikin seudun koivuntuohitervalöydöistä, muun muassa vuonna 2015 löydetystä kappaleesta KM 40595:299, jossa näkyvät selvät ihmisen hampaanjäljet.

Ehkäpä jo vuoden sisällä meillä onkin täysin ennennäkemätöntä geneettistä tietoa Kierikinkankaan muinaisesta asujaimistosta sekä alueen kivikautisten kylien asukkaiden sukulaisuussuhteista. Jännittävä tarina meidän kaikkien menneisyydestä saattaa siis saada hyvin pian aivan uusia lukuja. Ilman pitkäjänteistä tutkimusaineiston keruuta se tieto ei olisi saavutettavissa. Kärsivälliselle perustutkimukselle on siis edelleen paikkansa, ja siihen työhön juuri sinäkin voit niin halutessasi osallistua.

Teksti: museolehtori Sami Viljanmaa, Kierikkikeskus

Tervetuloa mukaan yleisökaivauksillemme taas ensi heinäkuussa!

X

Arkisto

huhtikuu 2019

maaliskuu 2019

helmikuu 2019

tammikuu 2019

joulukuu 2018

lokakuu 2018

syyskuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

elokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

lokakuu 2016

elokuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

heinäkuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

X

Tänään Luupissa

19.4.2019