28.3.2019 klo 15:55
Jättielokuva on tarua ihmeellisempi
Uusi jättielokuva Museo herää eloon (Museum Alive) on saatu juuri esityskuntoon ja ihastuttaa Tietomaan vierailijoita seuraavat kuusi kuukautta. Elokuvat eivät kuitenkaan putkahda valkokankaalle ihan itsestään.
Tietomaan jättielokuvateatteri oli valmistuessaan 1988 Pohjoismaiden ensimmäinen laatuaan. Näin ainakin sanotaan aikalaisesitteessä. Omni Films SX-6500 -projektorilaitteisto hankittiin käytettynä ja valkokankaineen ja äänilaitteineen teatterikaluston hinnaksi tuli noin puoli miljoonaa markkaa.
Filminä oli maailman suurimpien kankaiden valtiaan IMAX 14/70 mm:n pikkuveli 7/70 mm. Siinä filmin leveys on 70 mm, ja kutakin ruutua kohti on filmin reunassa 7 reikää vetorullaa varten. Oikeassa IMAX:issa filmiruutu on pitkittäin, jolloin kunkin ruudun kohdalla on 14 reikää. Kuvaruutu on tällöin isompi ja se tarkoitti sitä, että kuva voitiin heijastaa tarkkana isommalle kankaalle.
Tietomaan valkokangas oli yli 20 vuotta Suomen suurin, 192 neliömetriä. Jättielokuvien kuvaformaatti ei ollut laajakangastyyppinen, vaan lähempänä 4:3-muotoa. Kun Tietomaassakin siirryttiin digitaaliprojektoreihin 2014, myös valkokangas piti vaihtaa. Hopeoitu wide screen -kangas on nyt Suomen kolmanneksi suurin, 153 neliömetriä. Ne kaksi suurempaa löytyvät Helsingistä.
Tietomaassa on aina esitetty tiedekeskuksen luonteen mukaisesti dokumenttielokuvia. Kestoltaan elokuvat ovat noin 40 minuuttia. Sopivien elokuvien löytäminen ja valinta ohjelmistoon saattaa kuulostaa helpolta, mutta sitä se todellakaan ole.
Vielä analogisen filmimateriaalin aikana tarjolla oli hyvinkin rajoitettu määrä elokuvia. Kaikki jättielokuvat tehtiin IMAX-formaattiin, mutta läheskään kaikkia ei jatkotuotettu 7/70 mm -formaattiin. Ja sama ongelma, kuin nykyisissä digielokuvissa, vaivasi valintaprosessia silloinkin: onko elokuva sopiva perheyleisölle ja Suomeen? Joku amerikkalaisille suunnattu paikalliseen kulttuurin sidottu aihe ei olisi kiinnostanut ketään täällä meillä.
Luontoelokuvia oli toki jo silloin tarjolla pilvin pimein. Meillä olikin tapana vitsailla, että liekö maapallolla enää yhtään eläinlajia, josta ei olisi tehty jättielokuvaa. Niidenkin osalta kiinnostavuus ja laatu vaihtelivat. Selluloidifilmin aikana kutakin elokuvaa esitettiin Tietomaassa kokonainen vuosi, joten valinnan täytyi osua nappiin.
Myös elokuvan roolitus vaikuttaa valintaan. Koska jättielokuvia ei tekstitetä, mikä johtuu valkokankaan suuresta koosta, yritän aina valita elokuvan, jossa on mahdollisimman vähän eri ääniä dubattavaksi. Kyse on elokuvakokemuksen laadun lisäksi siitä, että jokainen eri äänirooli tietää kalliimpia äänitöitä. Onneksi suurin osa tiededokumenteista toimii yhdellä kertojaäänellä.
Jättielokuvavalintaprosessi on tavallaan vakiintunut. Ensin katson liudan ehdokkaita pääasiassa tietokoneelta, ja pitkän kokemuksen avulla yritän hahmottaa, miltä se näyttäisi kolmiulotteisena jättikankaalta. Minä saan siis katsella elokuvia ihan työaikana. Ei hassumpaa.
Kun sopiva tai sopivat elokuvat löytyvät, alan neuvotella ulkomaisen levittäjän kanssa hinnasta. Kun siitä on päästy sopimukseen, alan työstää filmiä esityskuntoon. Ensimmäisenä pyydän filmin käsikirjoituksen ja lähetän sen suomennettavaksi. Haastavin filmikumppani oli aikoinaan itse suuri ja mahtava IMAX, jonka Elefanttien valtakunta -elokuva käännettiin meillä ensin suomeksi, sitten he käänsivät suomennoksen omalla kustannuksellaan takaisin englanniksi ja tarkistivat, oliko se heidän mielestään hyvä. No, pikkunorsun nimi ei kuulemma ollut aivan sen persoonaa kuvaava, joten nakkasin lonkalta nimen Jukuripää. Sen he hyväksyivät.
Kun käsikirjoitus on käännetty, oikoluen sen ja teen tarvittavat hienosäädöt. On aina muistettava, että katsojat kuuntelevat tekstin, eivät lue sitä. Seuraavana teen sopimuksen äänistudion kanssa. Heiltä pyydän ehdotuksia kertojaääneksi ja valinta kohdistuu yleensä johonkin luotettavaan ja tuttuun ääninäyttelijään. Dokumenttielokuvissa kertojaääni on todella tärkeä. Kuvitelkaapa joku koomikko spiikkaamaan Avara luonto -ohjelmia.
Studio tekee äänityksen ja valmistelee äänet kohdalleen aikakooditetun videon mukaan, lähettää materiaalin levittäjälle ja sitten jäädään odottamaan. Tai jännittämään. Filmi itsessään tulee yleensä aina varmasti. Ennen meidän piti tullata yli 40 kiloinen paketti filminauhaa, mikä sekin oli aina oma projektinsa, mutta nykyään Tietomaan asiakaspalveluun putkahtaa pieni paketti, jossa on tietokoneen kovalevy, eli filmitermein DCP. Pääsääntöisesti mukana ovat oikeat äänitiedostot oikeassa formaatissa.
Sähköpostiin saapuvat elokuvan esityksen mahdollistavat koodit, eli KDM:t. Ne määrittävät päivän ja sekunnin tarkkuudella, milloin elokuvan esitysoikeudet alkavat ja milloin loppuvat.
Kun filmi heijastuu ensimmäisen kerran Tietomaan valkokankaalle, äänet ovat oikeat ja kaikki muukin toimii, on jälleen hetki aikaa miettiä muita töitä. Nykyään elokuvien esitysaika on puoli vuotta, joten kovin kauaa en ehdi olla ajattelematta kaikkea tätä. Jos seuraava elokuva on jo valittu, viimeistään kolmen kuukauden kuluttua sama ruljanssi alaa uudestaan.
Sen olen näiden vuosien aikana oppinut, että jokaisen elokuvan kohdalla voi tapahtua jotain yllättävää liittyen itse kuvaan tai ääniin. Onneksi on jo yli kahdenkymmenen vuoden hankintakokemus.
Teksti: yhteistyökoordinaattori Sampo Puoskari