Oulu
Arkisto
Luuppi / Blogi
5.10.2018 klo 11:00 Luupin viestintä

Maaperä jalkojemme alla

Anni Rapinojan takautuvat museonäyttelyt – Vaasassa  pari vuotta sitten ja nyt Oulussa – osoittavat kaksi erityistä parametriä, joiden puitteissa hän antaa meille välineitä pohtia ihmisen paikkaa maailmassa.  Yhtäältä kysymys on mittakaavasta, jota vaihtelemalla hän nitoo yhteen syy-yhteyksiä: laajempia – ja usein vielä vaikeastikin tulkittavia – ilmiöitä yksityiskohtiin, ja päinvastoin. Niin pientä mikrotason asiaa ei ole, etteikö se olisi merkityksellinen laajemmassa kokonaisuudessa. Toinen tärkeä nimittäjä pohjaa siihen tietämisen erityiskykyyn, joka liikkuu luovan intuition ja rationaalisen päättelyn välillä ja niiden liitoskohdissa.

Kuntsin modernin taiteen museon näyttelyssa Vaasassa Annin meren ympäröimä kotisaari Hailuoto näyttäytyi yleismaailmallisena metaforana planeetta Maalle, jota me ihmiset asutamme yhdessä muiden elävien olentojen kanssa. Hailuodossa kuvatut videoteokset vesikasveista, välkehtivistä vedenpinnoista, meduusan liikkeestä tai vaikkapa pienen puron virtaavasta sulamisvedestä loivat vaikuttavaa ääni- ja liikemaailmaa tällä Telluksellamme, joka sattuu kiertämään aurinkoa sopivalta etäisyydeltä.  Ainoana aurinkokuntamme kahdeksasta planeetasta sillä on runsaasti nestemäisessä olomuodossa olevaa vettä, 70 % maapallon pinnasta. Juuri vesi on mahdollistanut elämän syntymisen planeetallemme, joka nykytietämyksemme mukaan on ainoa, jolle on käynyt näin onnekkaasti omalla kotigalaksillamme Linnunradalla.

Tiedämme lähihistoriasta, miten valtavan vaikutuksen maailmanmitassa teki astronautti Neil Armstrongin ikoninen kuva 1960-luvun lopulla, jolloin oikeastaan vasta yleisempään tietoisuuteen jysähti käsitys planeettamme erityisyydestä avaruudessa kelluvana, hehkuvan sinisenä pallona. Lähempää otetut satelliittikuvat ovat täsmentäneet maapallon värit moninaisemmiksi. Viidesosa väreistä on vihreää kasvillisuutta, jonka elämän evoluutio on luonut perustaksi nykyisen monimuotoisen biosfäärin eli “elokehän” synnylle.

Vihreä metsä on Anni Rapinojan Oulun näyttelyn viitteellisenä kehyksenä, jolla hän haastaa vanhan sananlaskun hengessä ’näkemään metsän puilta’.  Annille se tarkoittaa toimivan ekosysteemin keskeisen ehdon hahmottamista: vain monimuotoinen lajisto takaa elämää ylläpitävän kierron ja estää yksittäisten lajien köyhdyttävän ylivallan.

Vaikka useissa näyttelyn teoksissa luonnonilmiöt näyttäytyvät alkuun lähes abstrakteilta kuvioilta, ne paljastuvat lähikuviksi männyn kävystä, jopa kävyn yksittäisestä siemenestä – esimerkkeinä yksityiskohdista, joita metsään kuuluu. Tai sellaisista tärkeistä yksityiskohdista, kuten muurahaiskeoista, jotka joutuvat väistymään nykyisten metsien avohakkuuraiskioilta. Punkkien leviämisestä taas muistuttaa installaatio, jonka Anni on toteuttanut Hailuodon terveyskeskuksen avulla, siellä taltioiduista punkeista, joita on poistettu saaren asukkaista ja lemmikkieläimistä. Nekin ovat mikrotason muistutuksia ihmisen vaikutuksesta koko biosfääriin – kierteestä, jossa kaksi yhteen nivoutuvaa katastrofia ruokkivat toisiaan: ilmastonmuutos nopeuttaa lajien häviämistä ja luonnon köyhtyminen nopeuttaa ilmakehän lämpenemistä.

Mitä sitten tulee toisen tärkeän muuttujan, intuition voimaan, niin kyse ei ole naiivista sinisilmäisyydestä tai asioita problematisoimattomista uskomuksista, vaan tietoisesta tekemisestä. Annille sen harjaannuttamiselle on tarjoutunut erityiset edellytykset syntymä- ja asuinsaarella Hailuodossa, missä hänen äidinpuoleinen sukunsa on asunut 1600-luvulta asti. Siellä koko ajan läsnäolevasta monipuolisesta luonnosta merenrantoineen, metsineen, jäkäläkankaineen, kasveineen ja eläimistöineen on mielen tietopankkiin kertynyt kokemusta ja vaistoja, tietoa ja käytännön asiantuntijuutta – kaikkea sitä mitä tutkijat kutsuvat laajennetuksi tiedoksi.

Tuntuman taiteeseen Anni sai jo Hailuodon perinteikkäiltä taideleireiltä, joita saarella kesäisin asuneet ammattitaiteilijat pitivät. Hän jopa osallistui Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeisiin Helsingissä 1970-luvun alussa, mutta turhauduttuaan jätti ne kesken ja päätyi Oulun yliopistoon opiskelemaan biologiaa ja maantiedettä.

Annista ei kuitenkaan tullut biologia tai akateemista tutkijaa, vaan taiteilija. Kyse ei kuitenkaan ole ollut joko-tai -asetelmasta, vaan hänen taiteensa vahva ekologinen perusta on varhain, 1980-luvulta lähtien nojannut luonnontieteeseen. Kyse on ollut luontoaktivismista, johon on alusta alkaen kytkeytynyt myös feministinen vire, sekin meillä hyvin varhainen.

Esimerkiksi Äitimaan arkisto on luonnonmateriaalien kokoelma, jonka kartuttaminen käynnistyi jo parisenkymmentä vuotta sitten alunperin kokeilun ja oppimisen tarpeista: niin intuitiivista läsnäoloa kuin havaitsemista, erottelukykyä ja menetelmien testaamista on harjoiteltava. Arkisto on samalla kunniaosoitus menneille sukupolville, jotka osasivat kierrätyksen taidon. Materiaalien huolellinen säilyttäminen ja luokittelu vertautuu luontosuhteeseemme: jos vain kohtelemme luontoa arvostaen, se on meille monin tavoin antelias kumppani.

Tähän kunnioitukseen pohjaa Luonnon Garderobi hauraine takkeineen, kenkineen, hattuineen ja laukkuineen. Hirven, rusakon ja jäniksen papanat ovat aineksina Luonnonvaloissa, jonka  kattokruunujen muodot, värisävyt ja tilaan heijastuvat varjot muuttuvat ilmavirran liikkeessä. Vaeltajiin kuuluu eri-ikäisten hirvien kalloja, jotka kaikki ovat löytyneet Hailuodon metsistä.

Anni Rapinojalle luonto tarjoaa keinot ja välineet, mutta kyse ei ole ’hyödyntämisestä ’siinä mielessä mihin yleinen ajattelu kulttuurin ja luonnon välisesta vastakohta-asetelmasta meitä sitkeästi ohjaa. Tässä Rapinoja tekee eroa juutalais-kristilliseen traditioomme, joka juontuu antiikin kreikkalaisten ymmärtämästä antroposentrisestä maailmankaikkeuden mallista ja johon myös tiede ja filosofia ovat tukeutuneet. Se on ikäänkuin oikeuttanut ihmisen, Jumalan kuvan, luonnonhallintaan. Ihminen on saanut sieluineen ja järkineen kyvyn olla ’ylempänä’ muuta luontoa.

Anni Rapinoja on edustanut vastakkaista, joskin alakynteen jäänyttä kulttuurista juonnetta. Kun kehityksen hinta on paljastumassa, enää ei ole varaa tukeutua maailmankaikkeuteen, joka jakautuu meihin ja muihin – eikä vähiten siksi, mitä harmia tuo kehitys nyt aiheuttaa ihmiselle itselleen.

Tukeutuessaan  ikiaikaiseen tarpeeseemme inhimillistää luontoa teosten muotojen ja nimeämisen kautta Anni Rapinoja toimii luonnon ja kulttuurin yhteen saattajana. Teokset ovat kulttuurisia artefakteja, jollaisia ei löydy luonnonoloista. Mutta papanakruunut tai suovillaiset turkit on tehty vain katsottaviksi, eivät ’käytettäviksi’. Niiden luonnonmateriaalit ja kulttuuriset muodot yhdessä synnyttävät oman olemuksellisen tilansa, allegorian inhimillisen kulttuurin ja luonnon yhteenkietoutumiselle ja vastavuoroisuudelle.

Kun Anni on omalta osaltaan saanut marjojen lehdistä työstämänsä kenkäparit ’valmiiksi’, ne jatkavat elämäänsä muuttamalla väriään, hapristumalla ja kulumalla. Ne ovat kuin eläviä olentoja, joiden sisällä on omat geenistönsä ja ulkopuolella niiden olemassaolon reunaehtoja. Niissä tapahtuvia muutoksia ei Annikaan taiteilijana voi säädellä, mutta niiden olotilaan hän voi vaikuttaa huoltamalla ja suojaamalla niitä. Luonnonmateriaalit ja eläimet ovat taiteiljalle lähtökohtaisesti tasa-arvoisia työtovereita, jotka pitkälti määrittävät paitsi teknisiä mahdollisuuksia myös yhteisen työskentelyn tahtia. Taiteilijan on kunnioitettava luonnon rytmiä – suopursun ja suovillan kukinnot tai marjojen lehdet on kerättävä silloin kun ajankohta on kasvien kannalta sovelias.

Siihen, kuinka haavoittuva ihmiskunnan asema maapallolla lopulta on, ei kukaan osaa vastata. Tiedämme vain kuinka ihminen on edistysajattelussaan ja uskossaan jatkuvaan kasvuun perustavanlaatuisesti järkyttänyt maapallon ekologista tasapainoa ja samalla onnistunut kaiken tietonsa ja osaamisensa turvin luomaan teknologiaa ja aseita, joilla kykenisi tuhoamaan itsensa ja suurimman osan elollista ympäristöään.

Anni Rapinojan ehdottama vaihtoehto on oppia elämään ihmisiksi toinen toistemme kanssa ja rakentamaan inhimillistä kulttuuriamme muun luonnon varassa. Kun koskematonta tilaa tai pakopaikkaa ei enää ole, uuden löytämisen sijasta meidän on ensimmäiseksi opittava tuntemaan maaperä omien jalkojemme alla.

Kirjoittaja: Marketta Haila (Anni Rapinojan Luonnollisesti -näyttelyn avajaispuhe)

Anni Rapinojan Luonnollisesti-näyttely on esillä Oulun taidemuseossa 13.1.2019 asti.

X

Arkisto

lokakuu 2023

syyskuu 2023

huhtikuu 2023

maaliskuu 2023

helmikuu 2023

tammikuu 2023

joulukuu 2022

marraskuu 2022

lokakuu 2022

syyskuu 2022

elokuu 2022

heinäkuu 2022

kesäkuu 2022

huhtikuu 2022

maaliskuu 2022

helmikuu 2022

tammikuu 2022

joulukuu 2021

marraskuu 2021

lokakuu 2021

syyskuu 2021

kesäkuu 2021

toukokuu 2021

huhtikuu 2021

maaliskuu 2021

helmikuu 2021

tammikuu 2021

joulukuu 2020

marraskuu 2020

lokakuu 2020

syyskuu 2020

elokuu 2020

kesäkuu 2020

toukokuu 2020

maaliskuu 2020

helmikuu 2020

joulukuu 2019

marraskuu 2019

lokakuu 2019

syyskuu 2019

elokuu 2019

kesäkuu 2019

huhtikuu 2019

maaliskuu 2019

helmikuu 2019

tammikuu 2019

joulukuu 2018

lokakuu 2018

syyskuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

elokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

lokakuu 2016

elokuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

heinäkuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

X

Tänään Luupissa

19.3.2024