6.10.2016 klo 8:46
Katedraalin rakentamisesta
Kesän aikana mielessäni kiteytyi vertauskuvallinen lause siitä, mikä tavoitteeni taiteessa voisi olla: ”Minä haluan rakentaa katedraalin.”
Pömpöösi lause pulpahti mieleeni Kärsämäen tasaisissa maisemissa kävellessäni pelloille levitetyn lannan haistessa, ja se tuntui varmalta hyvältä lauseelta sekä riittävän suurelta elämäntehtävältä. Hetki oli jotenkin riemullinen. Voisin selittää tavoitteeni ainakin itselleni yhdellä siistillä lauseella. Mikäli haluaisin selittää sen muille, kuten teille, blogikirjoitukseni lukijat, täytynee minun purkaa tuo kompaktius taas jälleen kerran epätarkkoihin häilyviin ja vielä juhlallisempiin lauseisiin.
En tarkoita katerdraalin rakentamisella mitään konkreettista enkä edes uskonnollista. Mutta tahtoisin rakentaa taiteen kokijoille, itseni mukaan luettuna, sen tunteen, mikä voi tulla, kun astuu katedraaliin ja kääntää katseen sen huumaaviin korkeuksiin. Tilanne voi olla moni muukin, usein luontokokemukset tarjoavat jotakin vastaavaa. Se tunne, kun arjen alle puhaltaa kauan kaivattua ilmaa. Kaikki on mahdollista tai jotenkin muuten rajatonta. Uskon, että tuota tunnetta tarvitaan, sillä se luo ihmiseen tilaa, vaikka parempi olisi ehkä olla rajaamatta sen merkitystä kutistavilla lauseilla.
Tavoite on tarkoituksella suuri enkä väitä katedraalin olevan vielä millään tavalla havaittavissa, mutta joitakin perustuksia on luotu. Ainakin rakennusmateriaaleja on testattu ja otettu käytettäväksi rakennuspuuhiin. Taidemuseon teoksissakin nähtävissä oleva kerroksellisuus, leijuvuus, ihmiskasvot ja epätarkat, tulkinnoille tilaa jättävät jäljet ovat luontainen kiinnostuksen kohde. ”Apokalyptinen akvarellimaalaus” tiivistää hyvin useita teemojani. Siinä on paitsi hyödynnetty märkäakvarellia ja maailmanlopun teemaa, mutta myös käytetty pleksille tulostettua leijuvaa kerrosta.
Paperista leikatut hahmot lähtivät ajatuksesta luoda aineetonta vaikutelmaa aineellisin keinoin – kuinkas muutenkaan? Tavoitteenani olivat henkiolennot tai pelkkä sateenkaaren väreissä väikkyvä aura. Tällainen alkemistinen tavoite on minulle aika tyypillinen lähtökohta, joka kokeilujen ja sattumien kautta ottaa muodon, joka ei ehkä ole sitä mitä ajattelin, mutta sen sijaan jotakin muuta kiinnostavaa. ”Liian utelias lähteäkseen” oli ensimmäinen valmiiksi saattamani hahmo ja totesin, ettei sitä voi käyttää ja ajattelin heittää sen menemään. Mutta eräänä synkkänä iltana testasin sitä kuitenkin vastavalossa ja tunsin oloni Frankensteiniksi ”It’s alive!”. Monen mutkan kautta syntyneelle tekniikalle löytyi käyttöä, kun sen toi pois päivänvalosta.
Katedraalia rakennellessa saattaa syntyä myös sivutuotteita, kuten mustaa huumoria tai outoja tarinoita. En tiedä mitä tahtoisin teoksillani sanoa muuta kuin: Ajattele vain hetki mitä ne mieleen tuovat tai älä ajattele vaan anna kokemuksen tulla jos on tullakseen. Millainen oli sinun elämäsi ennen kuin synnyit? Onko lapsena kuollut kevyempi muita? Tuleeko sinulle pieni olo itämaisen viisauden äärellä? Päättyykö elämä kuolemaan? Onko paperin leikkelyyn käytetty saksia vai veistä?
Ajattele ihan mitä vain, mutta ehkä se on hieman sellaista millaista ei jokaisena päivänä tulisi ajatelleeksi.
Teksti: Anni Arffman, kuvat: Anni Arffman ja Mika Friman