17.11.2015 klo 10:33
Kaamoksesta kaaokseen
Minusta jouluaika alkaa ensimmäisen adventin aatosta. Tänä vuonna tuo merkittävä lauantai osuu marraskuun puolelle, 28.11. Itse joulukuu adventtikalentereineen alkaa vasta seuraavana tiistaina.
Olen luvannut valita taidemuseon kokoelmista joka kuukaudelle teoksen, luuppauksen, ja tekstittää sen. Joulukuu odottaa seuraavaksi tekstiään. Kaisun valintojen luuppaukset sijaitsevat portaikossa, näyttelykerrosten välisellä tasanteella.
Nyt marraskuussa tuossa paikassa pysähdyttää Janne Räisäsen tajunnanvirtapiirustus, mutta joulukuuksi valitsin teoksen, josta tulee mieleen joulutähti. Vielä en kerro siitä enempää kuin, että teos taitaa edistää joulutunnelmaa.
Eräänlainen ristiriitainen joulumieli saattaa jollekin nousta jo nyt eräästä Kaisun valintojen monista teospareista.
Teosparin paikaksi valitsin Salkun, sinänsä intiimin tilan, jonka ilmapiiriin kerääntyi tällä kertaa kosolti rujoa kauneutta. Johtuneeko siitä, että tilaan on ripustettu ja pysytetty teoksia, jotka viestivät surua, haikeutta ja alakuloa kaikesta siitä, mikä on kadonnut tai katoamassa, samalla uhkaa jostakin sellaisesta, mikä on toteutumassa tai jo toteutunut.
Salkun peräseinän teosparista, josta on kyse, suuremmasta uhkuu ainakin nyt keskellä kaamosta kaaosaikakauden enteitä. Mitä ihmettä hommaa suuren väripuupiirroksen ihmishahmo, jonka kädenliike näkyy vastapäisen salin peräseinälle asti? Vastaus kuuluu, että Antti Holman taivaita tavoitteleva tähtipoika siinä sutii uhmakkaana eurotähtikuviota punaisenkarvaana vaanivalle taivaalle.
Teoksen taivaanrannan maalari on tässä näyttelyssä joutunut kahmaisemaan lisäkierroksia ryhtyessään suojelemaan pientä pariaan, Sanna Koiviston alkuperäistä Kalevan tähtipoikaa, sitä käteen mahtuvaa pronssiveistosta, jota Kaleva jakoi 1990-luvun alkupuolelta toistakymmentä vuotta Oulun elokuvafestivaalin palkintoina. Suuren puupiirroksen kaveri, tämä pieni Mänkki, jonka saajan lapsiraati valitsi, oli Oulun Oscar- tai Jussi-patsas. Se kantaa mukanaan symboliarvoa, koska se yhdistää paikallisen ja kansainvälisen tähtipoikakulttuurin.
Yhteinen eurooppalainen perintö näkyi tilaisuuksissa, joita oli patsaanjakovuosina joka elokuvafestivaalissa tapana järjestää Kalevan lehtitalossa ja tuoda sinne myös tiernapojat laulamaan. Yhteisen kokemuksen liikuttamina kansainväliset vieraat yleensä heltyivät muistelemaan omia vastaavanlaisia lapsuudenmuistojaan: kuka muisti yhdenlaiset Puolasta, kuka toisenlaiset Ruotsista, kuka puhui vanhasta ukrainalaisesta tavasta, jossa tultiin laulamaan ikkunan taakse.
Me oululaiset kerroimme, että vanhan oululaisen tiernapoikaperinteen todelliset sankarit ovat pikkupojat, sillä he pitivät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen yllä uhanalaista perinnettä niinäkin vaaran vuosina, jolloin kaikkialla muualla Suomessa tähtipoikaperinne katkesi.
Onneksi omaperäinen joulunäytelmä tallennettiin ja elvytettiin oululaisesta suullisesta perinteestä ja koulujen joulujuhlista koko maan käyttöön, tosin tähden ja pukujen osalta muilla kulttuureilla laimennettuna.
Sanna Koiviston pieni ja ihastuneesti vastaanotettu pronssiveistos, joka alunperin ideoitiin Kalevassa ja tilattiin tältä iiläisveistäjältä, on myös alku Koiviston tavaramerkiksi muodostuneille tiernapoikapatsaille. Suurin niistä, kansalaiskeräyksellä hankittu Tiernapatsas, sijaitsee nyt Rotuaarilla juuri siinä paikassa, minne se kuuluukin. Tosin joku mielestäni ihan historiaton porukka, joka kutsuu nykyistä paikkaa väliaikaiseksi, puuhastelee patsaan siirtämistä ties minne, mihin sillä ei ole mitään yhteyttä.
Kuulun niihin, jotka paheksuvat siirtohanketta, sillä Oulun ensimmäinen joulukatu, Tiernaristi nimeltään, sijaitsi juuri siinä paikassa jossa tuon veistoksen nykypaikka on. Katsokaapa vaikka Uuno Laukan valokuvista ellette muuten usko, missä risteyksessä alkuperäinen Tiernaristi sijaitsi.
Kummia kuuluu toisellekin Oulussa sijaitsevalle Sannan patsaalle. Kauppakamarin Oululle sen 400-juhlavuonna lahjoittama Ajan kulku, jossa myös pieni tiernapoika vaeltaa, jäi keskikaupunkia piinanneiden työmaiden vuoksi tilapäisen linja-autopysäkin kätköön kaupungintalon selkäpuolella sijaitsevassa Maria Silfvan-puistossa. Ihan hissunkissun tuo pysäkki on vakinaistettu tuohon paikkaan Kaupungintalo-nimisenä. Eikö Torikadun mittaisella kadulla todellakaan ole mitään muuta noin kymmenen metrin pätkää sinänsä tärkeän bussipysäkin paikaksi kuin tuo, jolla sympaattinen monumentti täsmäpeittyy ja samalla altistuu ilkivallalle? Mielestäni nykyinen tilanne mitätöi tai ainakin latistaa Ajan kulku -veistoksen. Lahjoittaja eli kauppakamari ei näy puuttuneen asiaan. Johtuuko tämä siitä, etteivät kauppakamarilaiset ole huomanneet mitään, koska eivät käytä julkisia kulkuneuvoja?
Mitä kaikkea Oulu voisikaan tehdä, haikailen Kaisun valintojen tähtipoikakaksikon äärellä. Näinä köyhinä aikoina olisi kai viisainta ehdottaa jotakin aineetonta mutta samalla ehdottoman ainutlaatuista ja pyytää vaivanpalkaksi ideoistaan korkeintaan kynttilänpätkää.
Viisasta olisi valita J-P Metsävainio Oulun superstariksi. Kansainvälisesti kuuluisa, universumin piilotetun kauneuden kuvaajaksi luonnehdittu astro-kuvaaja sopisi kirjaimellisesti Oulun joulujen säkenöivän supertähtipojan henkilöitymäksi, jonka teoksia kelpaisi esitellä kauempanakin kuin ystävyyskaupungeissa.
Entä Oulun Tiernapoikien ehdottaminen muiden harvinaisuuksien joukkoon UNESCO:n aineettoman kulttuurin perintökohteiden listalle? Ei kannata kainostella vaan tarjota maailmanperintökohteiksi jo hyväksyttyjen japanilaisten teattereiden, Peking-oopperan ja flamencon seuraan.
Eivät tällaiset teot kulttuurikaaosta synnyttäisi vaan antasivat valoa keskelle kaamoksen pimeyttä.
Teksti: Kaisu Mikkola
Teos ylhäällä: Antti Holma, Tähtipoika 2005, kuvannut Mika Friman