13.8.2015 klo 13:27
Kadonnut kirkko ja ryövätty pappila
Veljeni Arin ja minun synnyinkoti Määtän tila sijaitsee Oulujoen eteläpuolen harjanteella. Oulujoen neljä saarta kuuluivat Määttään.
Olen lapsuuteni ja nuoruuteni aikana ehtinyt tehdä kaikenlaista Turkansaaressa – leikkinyt saaren itäpään hiekkasärkällä, siivonnut äitini kanssa kirkon lampaanpapanoista ja hämähäkin seiteistä ennen jokakesäistä jumalapalvelusta, oppinut uimaan Turkansaaren ja Siikasaaren välisessä joenuomassa ja ollut yhden opiskelukesän kenttätöissäkin Turkansaaressa.
Äitini Brtita huolehti jo alusta pitäen, että hänen poikansa saivat tietopankkiinsa Turkansaaren historian ja sitä kautta sekä sukuhistoriaa että jokilaakson historiaa. Niinpä oppimme häneltä paljon faktaa höystettynä sopivasti ehkä myös fiktiolla. Tervahaudat ja -veneet, lohipadot ja uittopuomit kuuluivat aikaisin maailmankuvaamme. Keskiössä oli kadonneen kirkon metsästys ja vanhan pappilan ryöväys ja pelastaminen.
Isoisäni Östen Elfving oli kotiseutuihmisiä. Hän oli syntynyt Vaasassa mutta muutti leskiäitinsä kanssa Ouluun pienenä poikana. Hänen vaimonsa Aini ei ollut tullista tullut vaan syntyjään oululainen omaa sukua Borg. Borgit omistivat Määtän tilan ja omistus siirtyi sittemin isoisälleni ja isoäidilleni.
Östen Elfvingiä kiinnosti tilan historia. Selaillessaan tilan papereita 1920-luvulla hän löysi 1700-1800 vaihteen vanhan kartan, jossa saaren kohdalla oli merkintä ”Bönehus” eli rukoushuone. Määttä kulki vielä tuolloin nimellä Erkkola, joka ilmenee kartasta, jonka voitte halutessanne löytää Turkansaaren kotisivulta.
Östen oli toiminnan mies. Hän lähti lapio kädessä etsimään paikkaa, jossa tämä rakennus oli seisonut ja löysi lopulta kivijalan, ikkunanlasin sirpaleita ja vanhoja rahoja, jotka viittasivat siihen, että paikalla oli tosiaan ollut rakennus, ehkäpä juuri kartassa mainittu rukoushuone.
Seuraava askel oli yhteys Pohjois-Pohjamaan museon johtajaan Samuli Paulaharjuun, jonka Östen tunsi ennestään. Herrat tutkivat lisää, tekivät löydöksiä ja pystyivät laatimaan eräänlaisen pohjapiirrustuksen mittoineen sekä ovi- ja ikkunapaikkoineen.
Merkilliset kaiverrukset johdattavat rukoushuoneen jäljille
Yleinen uskomus oli kuitenkin että Isonviha aikana rukoushuone oli tuhoutunut. Tämä ei kuitenkaan onneksi pitänyt paikkansa. Östen kuuli sattumalta että Oulun Raatinsaaressa oli lohenkalastusmakasiinina hirsirakennus, jonka seinissä oli merkillisiä kaiveeruksia, puumerkkejä ja kokonaisia nimiä. Osoittautui että mitat vastasivat Turkansaaressa löydetyn kivijalan mittoja. Puumerkit ja nimet olivat pappien ja saarnamiesten kaivertamia. Kirkko oli löytynyt. Museovirasti vahvisti vielä rakennuksen aitouden. Östen osti ja siirsi sen alkuperäiselle paikalleen. Rakennus vihittiin uudelleen pyhätöksi vuonna 1925, 90 vuotta sitten.
Kirkko on vaatimaton, asiantuntijoiden mukaan lohenkalastajien rukoushuoneeksi rakennettu. Se muistuttaa osaksi myös samanikäistä Sodankylän vanhaa kirkkoa. Kirkon sisutukseen kuuluu eräs anekdootti, joka kuvaa isosisäni impulsiivista luonetta. Hän oli tietoinen siitä, että kirkko lienee ollut maalaamaton alkuperäisessä muodossaan. Hän halusi kuitenkin sisustaa kirkon ja sai mallikseen vanhan köynnösornametiikan, jonka näemme sellaisenaan tänään.
Mistä Östen löysi värit? Niillä ei ole historiallista taustaa vaan hän valitsi ne itse. Kävellessään Oulun katuja ja miettiessään värikysymystä hän sattui kulkemaan Pohjois-Pohjanamaan kansallispukuun pukeutuneen nuoren tytön perässä. Nähdessään hameen värit isosisäni huudahti ”tuossahan ne ovat” ja lähti seuraamaan pahasti säikähtynyttä työttä kunnes huomasi tilanteen ja ymmärsi jättää onnettoman rauhaan. Äitini kertoi kuinka isoisä sekoitti innoissaan värejä nelinkontin kirkon lattialla kansallispuvun hame edessään.
Tutkijat ovat sittemmin tarkentaneet tietoja kirkkorakennuksen ja saaren historiasta. Äitini Britan jännittävän kertomuksen pääpiirteet eivät ole suurestikaan muttuneet tämän uuden tiedon valossa. Ja äitini oli hyvä kertoja.
Historiallisesti harvinainen pappilan ryöstö
Östen Elfving toimi Suomen lähettiläänä Norjassa 1927-30. Palattuaan sieltä hänellä oli työtehtäviä, jotka veivät hänet pohjoiseen aina Ruijaan asti. Eräällä matkallaan hän näki Ruotsinpuoleisessa Ylitorniossa Särkilahden Hietaniemen vanhan, heittellejätetyn pappilan. Äitini mukaan isoisäni antoi purkaa pappilan, siirrätti hirret Turkansaareen ja pystytti pappilan vuonna 1931. Hän ei äitini mukaan maksanut siitä eikä ehkä edes kysynyt lupaa eli tapahtui historiallisesti harvinainen pappilan ryöstö.
Se että asianlaita oli juuri näin sai vahvistuksensa muutamia vuosia myöhemmin. Ruotsin Ylitorniosta tuli valtuukunta vaatimaan pappilaansa takaisin. Sattui niin, että he tulivat paikalle vaatimuksineen sinä kesäsunnuntaina, jolloin kirkossa oli jumalapalvelus ja väkeä runsaasti paikalla. Tunnelma oli harras ja kunnostettu pappila löytyi kunniapaikalta kirkon vierestä.
Hietaniemen pappilan hyvä kunto ja vaikuttava paikka oli osoitus siitä, että oulujokilaiset huolehtivat siitä. Pappila sijaitsi lisäksi tavallaan historiallisesti oikeassa paikassa, koska Oulujoki kuului Ruotsin vallan aikana samaan hiippakuntaan kuin Ylitornio. Kaikki tämä sai ylitorniolaiset naapurimme toisiin mietteisiin ja niinpä he hyväksyivät ”pappilan ryöstön”. Näin ainakin äitini on minulle kertonut. On muuten hauskaa että Antti Hyry mainitsee Hietaniemen kirkon ja Turkansaaren romanissaan ”Uuni”.
Östen Elfving oli kotiseutuihmisenä suuresti kiinnostunut myös museotoiminnasta. Ajatus laajemmasta museosta Turkansaareen syntyi hänellä jo varhain. Esikuvina olivat Tukholman Skansen ja Helsingin Seurasaari. Norjassa toimiessaan hän matkusti laajasti ja olen varma, että hän tutustui muun muassa Gudbrandsdalenin talonpoikaiskulttuuria esittelevään Maihaugenin museoon Lillehammerissa.
Ympyrä sulkeutuu
Isosisäni museohanke pysähtyi kuitenkin hänen yllätävään, aikaseen poismenoon 1936. Tämän jälkeen tulivat sotavuodet ja maan jälleerakentaminen. Uusiin museoihin ei ollut aikaa eikä varoja.
Ajatus eli kutenkin äitini Britan mielessä. Turvatakseen Turkansaaren kirkon ja muiden rakennusten tulevaisuuden hän lahjoitti yhdessä isäni Arne Heleniuksen kanssa 1961 perustamalleen Turkansaaren säätiölle saaren rakennuksineen. Äidillä oli säätiötyössään ja museon kehitystyössä arvokkaina yhteistyökumppaneina Eino Jokinen, Matti Vasala ja moni muu oulujokilainen. Myöhemmin museoalue tuli käsittämään myös Siikasaaren, Karhusaaren ja jokirannan paikotusalueen. Museo siirtyi 1981 Pohjois-Pohjanmaan museolle ja näin eräs ympyrä sulkeutui. Se joka alkoi Östen Elfvingin ja Pohjois-Pohjamaan museon johtajan Samuli Paulaharjun lapiotyöstä ja on nyt eräs Suomen merkittävimpiä ulkomuseoita.
Olen asunut diplomaattisen karriäärini aikana noin 13 vuotta Venäjällä, läntiessä naapurimaassamme, Ruotsissa noin 6 vuotta. Toimiessani pääkonsulina Pietarissa matkustin useasti molemmilla puolin itärajaamme. Kävin parikin kertaa Solovetskissa ja ajoin autolla Belomorskiin, Uhtualle ja kiersin Venäjän puoleista Karjalaa. Ruotsin Norrbotten ja Västerbotten ovat minulle tuttuja seutuja kuten myös Torniojokilaakso.
Vesireittien merkitys Ruotsi-Suomen ja Venäjän kaupalle, tervanpolton ja kalastuksen merkitys maatalouden ohella pohjoisille kansatalouksille tulivat jatkuvasti vastaan kun opiskelin Pohjois-Ruotsin, Venäjän ja Suomen nyky-yhteiskuntien historiallisia ja taloudellisia taustoja.
Eritysesti Oulujoki ja siihen kuuluva Turkansaari itä-länsiakselilla muinoisena raja-alueena, sittemmin kauppapaikkana ja monikansallisena kohtaamispaikkana monine kielineen, uskontoineen ja perinteineen edusti dynaamiikkaa. Meille tämä on historiaa mutta aikalaisille se oli arkipäivää, johon kuului perinteisen elämäntyylin lisäksi yhä enemmän myös kykyä uudistua, uuden tiedon ja ajatusmallien hyväksymistä ja käyttönottamista. Tästähän Oulu on tänäänkin kuuluisa.
Oulujoki ja Oulu ovatkin olleet minulle työssäni ylpeyden aihe. Olen mielelläni kertonut erityisesti venäläisille ja ruotsalaisille ystävilleni missä synnyin, mitä elämä täällä oli historiallisesti kaukaisempina aikoina ja, mitä Oulu tänäpäivänä edustaa Suomessa – määtietoisuutta ja kekseliäisyyttä, yrittäjyyttä ja innovatiivisuutta. Sitä vaadittiin myös silloion kun isoisäni löysi kirkon ja varasti pappilan, kun äitini yhdessä isäni kanssa päätti tehdä sen mitä vaadittiin ulkomuseon perustamiseksi.
Lopuksi muutama kiitoksen sana myös omasta puolestani Östen Elfvingin jälkeläisenä niille kaikille jotka 90 vuoden ajan ovat uurastaneet museon hyväksi. Mainitsin jo kaksi keskeitä henkilöä – kotiseutuneuvokset Eino Jokinen ja Matti Vasala. Anneli Syrjäsen pitkäaikainen työ museon intendenttinä on ollut erityisen arvokasta. Oulujokiseura on ollut vankka tuki museohankeen syntymissessä ja kehittämisessä, Pohjois-Pohjanmaan museon johto ja henkilökunta sekä jokilaakson ihmiset niinikään. Kiitos teille että Östen Elfvingin alulle panema hanke on tänään tämän näköinen.
Teksti: Harry Helenius
Kuvat: Turkansaaren kuva-arkisto