8.10.2014 klo 14:03
Häntä pystyyn! -näyttelyn kuraattorin tervehdys
Ajatus kissateemaisen näyttelyn järjestämisestä on ollut mielessäni jo vuosia. Kissat ovat aina pyörineet lähituntumassa.
Lapsena meillä oli komea beigeraitainen maatiaiskolli Neevertti, sitten tulivat Matias ja Verneri, jotka hipsivät omille teilleen jo nuorena. Lasten (tai oikeastaan minun) kamuksi otettiin pyhä birma Miiru, joka kuoli suureksi suruksemme 6-vuotiaana aivokasvaimeen. Viimeiset 9 vuotta kodissamme ovat karvastaneet abessinialainen Papu ja venäjänsininen Helmi. On minulla rakkaita koiriakin ollut; pullukka Lulu, joka oli rodultaan welsh corgi pembroke ja myöhemmin Rondo-mopsi.
Leikkimielinen vastakkainasettelu kissaihmisten ja koiraihmisten välillä on kaikille tuttua. Ajatellaan, että kyseisten eläinten ominaisuudet tai reagointitavat vetoavat tietyntyyppisiin ihmisiin. Vaikkapa, että koiraihmiset ovat enemmän sosiaalisia ja toiminnallisia, kun taas kissaihmiset individualisteja ja mukavuudenhaluisia. Tällaisiin yleistyksiin on parasta suhtautua rennosti – tosin Teksasin yliopiston tutkimuksen mukaan kissafanit ovat hieman sisäänpäinkääntyneempiä ja neuroottisempia…
Kun uuden teemanäyttelyn suunnittelu tuli ajankohtaiseksi, en halunnutkaan pitäytyä alkuperäisessä ideassa, sillä ihmisen maailmassa ei ole kissaa ilman koiraa. Erityisesti olen iloinnut siitä, että näyttelyn aihepiiriin sopivia teoksia on löytynyt niin monen hyvän kuvataiteilijan tuotannosta. Monet taiteilijoista ovat tuttuja eri yhteyksistä, mutta osa, kuten viime vuonna Kuvataideakatemiasta valmistunut Emma Ainala, Oulussa arkkitehtuuria opiskellut Liisa Kanerva, tekstiilitaiteilija Anna-Mari Vierikko ja materiaalipohjaisen taiteen parissa työskentelevä Leena Illukka, ovat olleet kiinnostavia uusia tekijöitä.
Kuvataiteen historiassa kissat ja koirat ovat esiintyneet jo tuhansia vuosia, vaikka 9000 vuotta vanhojen luolamaalausten metsästävät koirat ja faaraoiden ajan kissajumaluuksien veistokset eivät varsinaisesti olleet taideteoksia, vaan kultin välineitä. Aina 1800-luvun lopulle saakka, jolloin taide oli pääosin figuratiivista, koira oli ihmisen luonteva seuralainen muotokuvissa, kaupunkikuvissa, jahtikohtauksissa, riista-asetelmissa sekä historiallisissa, mytologisissa ja uskonnollisissa aiheissa. Kissojen kuvaaminen saavutti suosiota vasta myöhemmin; erityisesti 1800-luvulla taiteilijat valitsivat kissan ilmentämään naiseuden eri puolia. 1950- ja 60-lukujen populaarikulttuuri lanseerasi seksuaalisesti vapautuneen ja räväkän kissanaisen ja nykyisin japanilaistyyliset söpöilykisuhahmot kansoittavat pienten ja vähän varttuneempien tyttöjen tavarataivasta. Kaiken kaikkiaan 1900-luvun modernismi ja abstrakti ilmaisu lähes häivyttivät eläimet taiteesta, kunnes vuosisadan lopun postmodernismi ja uusfiguratiivisuus palauttivat niiden käyttökelpoisuuden.
Häntä pystyyn! -näyttelyn monipuolinen taiteilijajoukko osoittaa, että kissoilla ja koirilla on edelleen sanottavaa erilaisten merkitysten luojina. Tämän vuoden toukokuussa uusi kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitasen toivoi Helsingin Sanomien haastattelussa kissataulua työhuoneeseensa ja tämä herätti taideväessä närkästystä ikään kuin kissa- tai mikä tahansa eläinaihe olisi lähtökohtaisesti jotain pinnallista, sivistymätöntä tai alempiarvoista. Taidehistorioitsija, FT Annamari Vänskä kirjoittikin Taide-lehdessä 3/2014: ”Hermostuminen kissataiteesta osoittaa hermostujan tietämättömyyttä kissojen kulttuurihistoriasta ja kissan asemasta taidehistoriasta. Kissataulut eivät edusta kitsiä.”
Häntä pystyyn! -näyttelyn taiteilijoista monet ovat pitkänlinjan lemmikki-ihmisiä, joiden arjessa, taiteessa ja toisinaan julkisuuskuvassakin kissoilla ja koirilla on paikkansa. Monilla tekijöillä, kuten taidemaalareilla Katja Tukiaisella, Nanna Sudella, Samuli Heimosella, Marjatta Tapiolalla, Raimo Törhösellä Eeva-Leena Eklundilla ja Stiina Saaristolla tai valokuvaajista Maarit Hohterilla ja Wilma Hurskaisella tai kuvanveistäjistä Hanna Vihriälällä, Hannele Kylänpäällä, Sanna Koivistolla ja Johanna Havimäellä erilaiset eläinhahmot ovat keskeinen osa kuvastoa. Osassa teoksista painottuu ihmisen ja eläimen välinen kumppanuus ja läheisyys tai ylipäänsä se tosiasia, että eläimet liittyvät meidän ihmisten elinpiiriin ja askareisiin. Poikkeuksellisen tärkeässä roolissa eläin on Kati Åbergin videoteoksessa Äänikävely, jossa syntymäsokea nainen havainnoi ympäristöään opaskoiransa kanssa. Koskettavan henkilökohtainen on myös kuvanveistäjä Joakim Sederholmin teos Kajsa-koiran viimeisestä leposijasta.
Joissain teoksissa korostuu kissojen ja koirien luonnonmukaisuus, näköisyyden, materiaalisuuden, asentojen tai lajityypillisten tapojen kautta. Materiaalisuudesta puheen ollen vain yksi tekijä, tekstiilitaiteilija Marita Lappalainen on päätynyt eläinperäisen raaka-aineen, koirankarvalangan, käyttöön. Toisaalta eläinten inhimillistäminen eli ihmisille ominaisten asioiden liittäminen eläimiin on varsin suosittua – esimerkiksi Johanna Lecklinin videoteoksessa kissalla on parisuhde- ja identiteettikriisi, Liisa Kanervan piirustuksissa kotoillaan ja Anna-Mari Vierikon koiravalaisinten hahmot ovat pukeutuneet, samoin kuin Hannamari Matikaisen eläinmaatuskat. Koirat ja kissat ovatkin usein symboleja ihmiselle itselleen, joskus aivan konkreettisesti, kuten Jari Huhdan maalauksessa Taiteilijan omakuva koirana.
Kissat ja koirat elävät kulttuurin ja luonnon rajamailla: ihmisen maailmassa ja oman lajinsa sisällä. Ihmiselle ne näyttäytyvät sekä kiintymyksen kohteina että villeinä, joskus petomaisinakin olentoina. Ihmisen kumppaniksi pitkälle jalostettu koira on joidenkin tutkijoiden mielestä jopa menettänyt oikeutensa olla todellinen eläin – pitkää evoluutiota harmaa sudesta kehorajoitteiseksi seurakoiraksi käsittelee valokuvaaja Anni Kinnunen. Rodunjalostamisen problematiikka esiintyy myös Hanna Vihriälän ja Leena Illukan teoksissa. Ihmisen hallintavalta ja eläinten vapauden rajat tulevat moniulotteisesti ilmi myös Johanna Väisäsen videoteoksessa, jossa on rinnastettu vanhoja eläintarha-aiheisia kaitafilmejä, museoiden täytettyjä eläimiä ja vinttikoiralauma.
Paikka paikoin vakavista teemoistaan huolimatta Häntä pystyyn! -näyttelyssä on hauskoja oivalluksia, lämpimiä tunteita ja huumoria. Pystyhäntäistä kynsijengiä löytyy näyttelystä useammankin taiteilijan toteuttamana. Erityisesti kissoilla häntä pystyssä -signaali on melko varmasti kehittynyt kissan kesyyntymisen jälkeen ja perustuu asentoon, jolla kissapennut tervehtivät emoaan. Kissatutkija John Bradshaw mukaan kissan siirtyminen yksineläjästä sosiaaliseksi eläimeksi vaati kvanttihypyn viestintätaidoissa. Ele on niin vahva, että jopa paperinen kissahahmo seinällä vetää oikeaa kissaa puoleensa, mikäli kuvalla on häntä pystyssä ja päinvastoin pysäyttää lähestyjän, jos häntä viistää maata.
Näyttelyyn liittyy monipuolinen lapsille suunnattu toiminta- ja viriketila Satulassa sekä erilaisia teemaluentoja, työpajoja, esityksiä, näyttelyopastuksia ja Oulun ensimmäinen pop up -kissakahvila. Facebook-kampanjan kautta yli 200 ihmistä lähetti valokuvia omista koirista ja kissoistaan. Nämä karvaiset kamut ovat mukana näyttelyssä. Myös osa taiteilijoista on kirjoittanut blogitekstejä lemmikeistään.
Lisäksi kuvataiteilija Artsi ja tatuointitaiteilija Saana Susanna ovat toteuttaneet jo aiemmin kesällä kaksi näyttelyyn liittyvää katutaidemaalausta Oulun keskustan Pokkitörmän alikulkuun.
Suurkiitos kaikille osaaville ja idearikkaille taiteilijoille, teosten lainaajille, näyttelyn suunnittelu- ja toteutustyöryhmälle sekä teille monille erityisesti koirarakkaille työtovereille, jotka otitte näyttelyidean innolla vastaan. Kirjailija Hannele Huovia mukaillen: ”monenlaiset koirat, ovat maailman parhaita – ja tämä väite pysyy! ’Uskollisin ystävä!’ (jos isännältä kysyy).”
Teksti: Elina Vieru, amanuenssi