29.9.2014 klo 11:23
Inko-koira on Liisa Kanervan rakas työtoveri
Inko on belgianpaimenkoira, iso, musta, kiiltäväkarvainen otus. Virallisesti Inko on mieheni koira, mutta olosuhteista johtuen siitä on tullut minun uskollinen työtoverini.
Vuosia arkipäivämme sujuivat suurin piirtein samaan tahtiin. Aamu alkoi tunnin tai kahdenkin pituisella aamulenkillä, joka vei meidät lopulta työhuoneelle. Ennen työhön ryhtymistä keitettiin kahvit ja otettiin esiin eväät. Inko söi ensin kaikki omat eväänsä ja auttoi sitten minua omieni syönnissä. Sitten minä ryhdyin maalaamaan tai piirtämään, ja Inko vetämään hirsiä työpöydän alla. Nukkuessaankin se oli kuitenkin aina valpas vahtikoira. Kun joku lähestyi työhuoneen ovea, se nousi ja meni tarkistamaan kuka oli tulossa. Taiteilijaystävät se ohjasi peremmälle arvokkaan hovimestarin tyyliin. Iltapäivällä, kellon lähestyessä neljää, Inko alkoi ehdotella töitten lopettamista. Kun siveltimet oli pesty, lähdimme yhdessä kohti kotia.
Nykyään työskentelen entistä enemmän kotona ja siveltimen sijasta käytän tussipiirrintä. Ikä on nimittäin ruvennut painamaan rakasta toveriani sen verran, että se ei enää päivittäin jaksa kävellä työhuoneelle ja takaisin. Eihän se mikään ihme ole, sillä on meille kertynyt jo 14 vuotta yhteistä taivalta. Eläinlääkärin rotukohtaisen ikälaskurin mukaan Inko on ihmisen vuosissa laskettuna 105-vuotias.
Pitkän yhteiselomme seurauksena ymmärrämme toisiamme todella hyvin. Kommunikaatio sujuu kuin huomaamatta, jotenkin eläinten tapaan pienin elein ja äännähdyksin. Joskus tosin tuntuu myös siltä, että Inko on opetellut puhumaan ihmisten kieltä. Kun se haluaa huomiotani, se tulee viereen ja ryhtyy toistamaan kuiskaavalla äänellä: hau-va, hau-va, hau-va. Keran tapahtui sellainenkin ihme, että laihdutuskuurille määrätty Inko istui päättäväisesti ruokailevan perheen seuraan pöydän viereen ja lausui kuuluvasti ja selvästi: RUO-AA!
Työhuonekoira Inko on tuonut teoksiini paljon ”eläimellisyyttä”. Se on opettanut minut näkemään ja kuvaamaan eläinten rakennetta ja mielenliikkeitä. Se on myös opettanut minut ymmärtämään sen, kuinka paljon yhteistä meissä on; että olemme itse asiassa eläimiä kumpikin, vaikka toinen kulkee neljällä ja toinen kahdella jalalla.