19.8.2014 klo 13:03
Pohjois-Suomen muumiot
Kolme ja puoli vuotta erään salaperäisen miehen tarina on vienyt minua mukanaan. Olen kuluttanut aikani yrittäen saada selvyyttä hänen persoonastaan, ruokavaliostaan, elintavoistaan ja ajastaan. Tämä kiinnostava vanha mies ei itse voi kertoa minulle tarinaansa.
Neljäsataa vuotta on nimittäin pian ehtinyt vierähtää hänen kuolemastaan. Se ei kuitenkaan ainakaan hänen tapauksessaan merkinnyt loppua. Pikemminkin vasta kuolemansa myötä mielikuvitustani kiehtova ystäväni, Keminmaan Pyhän Mikaelin kirkossa muumioituneena lepäävä, aikanaankin merkittävä mies, kirkkoherra Nikolaus Matinpoika Rungius kohosi kansalaisten laajempaan tietoisuuteen.
Isäni äidin sukujuuret ovat Peräpohjolassa. Mummolastani Keminmaan kauniille vanhalle kivikirkolle on matkaa ainoastaan joitain kilometrejä. Ehkäpä juuri tästä syystä ensikohtaaminen entisen kirkkoherran kanssa on tapahtunut varhain. Keminmaassa poikkeavien turistien, siinä missä paikallistenkin vuosisataisena tapana onkin ollut poiketa tervehtimässä häntä. Kauan sitten kuolleen kirkkoherran ruumis nimittäin – tarinoiden mukaan todisteena sananjulistuksen totuudenmukaisuudesta – välttää edelleen tomuksi muuttumista.
Ensimmäinen kohtaaminen olisi ilman ahkeraa valokuvaamista kadonnut kokonaan historian hämärään. Aivan niin kuin asioilla on tapana. Ilmeisesti tapaus jätti kuitenkin niin väkevän jäljen, etten täysin onnistunut karistamaan kohtaamista hämärässä kirkossa alitajuntani syövereistä. Kului kuitenkin vuosia, ennen kuin Rungiuksesta tuli minulle uudelleen ajankohtainen. Tarkoituksena oli yhdessä kollegoideni kanssa kehitellä aihe artikkelille, joka oli määrä julkaista kirkkohautauksia vuosikymmeniä tutkineen FT Kirsti Paavolan juhlakirjassa. Ideoita pyöritellessämme radiologiset menetelmät, joita kollegani ovat jo pitkään hyödyntäneet ansiokkaasti arkeologisen luumateriaalin tutkimiseksi, onnistuttiin yhdistämään samaan keskusteluun juhlakalun tutkimuksissa silloin tällöin esiin putkahtelevaa Rungiuksen muumion kanssa.
Tuuma johti toimeen huhtikuun 2011 alussa, kun Rungiuksen muumio kuvannettiin tietokonetomografisesti Oulun yliopistollisen sairaalan tutkijoiden avustuksella. Tutkimustulokset tuottivat hämmästyttävän paljon uutta mikrohistoriallista tietoa, joka on herättänyt kiinnostusta ulkomaita myöten. Esimerkiksi Euroopan arkeologeille Rungius esittäytyy Istanbulissa tämän vuoden syyskuussa järjestettävässä konferenssissa.
Tiedossa oli, että kirkkoherra Rungiuksen kaltaisia kirkkomuumioita on vanhoissa kirkoistamme enemmänkin. Olihan kirkkohautaaminen vuosisatojen ajan ollut yhteiskunnan yläluokkien tapana. Halusimme tietää lisää! Suunnitelmat, samoin kuin tutkimusryhmän koko ja kohdekirkkojen määrä, sekä hyödynnettävien tieteenalojen menetelmien kirjo alkoi kasvaa. Tavoitteenamme oli – ja on – saavuttaa kansainvälinen taso kajoamattomia menetelmiä hyödyntävässä muumiotutkimuksessa. Ennen kaikkea kuitenkin haluamme paikallisten pohjoissuomalaisten ihmisten tulevan tietoiseksi kirkkojensa alla lepäävistä ainutlaatuisista, luonnollisesti muodostuneista muumioista.
Satoja vuosia sitten eläneen ihmisen kasvojen näkeminen ja kirkkohaudoissa aistittava rauha on elämys sinänsä. Hautaukset kuitenkin pitävät sisällään myös valtavan määrän tietoa muodista, tavoista, yhteiskunnallisista voimasuhteista, elinoloista ja terveydestä, joka nykyisiä kohdetta tuhoamattomia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen on saavutettavissamme. Tiedonjanoni menneisyydestä on sammuttamaton. Mielestäni menneisyytensä tuntemisella on itseisarvo. Ilman muistia samoja virheitä tulee helposti toistaneeksi kerta toisensa jälkeen. On vaikeaa tietää, kuka on tai minne on menossa, ellei tiedä mistä tulee.
Usein tunnen itseni suorastaan hulluksi, kun antaudun – useimmiten korvauksetta – kutsumukseni vietäväksi. Kirkkomuumioiden luokse minua ajavat tutkimuksellisen mielenkiinnon lisäksi kuitenkin myös harmillisemmatkin seikat. Kirkkojen alapohjien ahtaudessa ja tomussa ryömiessä olen tullut tuskallisen tietoiseksi siitä, etteivät ystävämme vuosisatojen takaa ole ikuisia – jyrsijöiden hautauksia häiritsevän aktiviteetin lisääntymisestä, samoin kuin pehmytkudoksien säilyvyyden takaavan tuulettuvuuden huononemisesta on selkeitä, kouriintuntuvia viitteitä. Jotta kirkkomuumiot ja muu kirkkojen lattioiden alla oleva korvaamaton materiaalinen perintö säilyisi tuleville sukupolville, on suojelutoimiin ryhdyttävä heti!
Teksti: Tiina Väre
Kuva: Titta Kallio-Seppä